Jenni Räinä & Vesa Ranta: Reunalla ja Johanna Vehkoo: Autiopaikoilla
Paul Auster: 4321 (2017 Tammi, suom. Ilkka Rekiaro, 1141 s)
Niin kovasti toivoin, että Auster olisi noussut vuosien suvannostaan, palaisi huipputeostensa tasolle ja kruunaisi uransa, kuten kansilehti lupaili.
Hän rakentaa Archie Fergusonin henkilöä ja samalla kuvaa 1900-luvun Amerikasta pieteetillä; niin seikkaperäisesti, että liian usein lipsuu pitkäveteisen puolelle. On kirjailijan taitoa pitää rinnakkain kasassa neljää toisistaan poikkeavaa, mutta samankaltaista Archie Ferguson -tarinaa.
Auster käyttää 1141 sivusta ison osan kuvatessaan yhden 1947 syntyneen juutalaistaustaisen newyorkilaisen kirjoittajan uran alkuvaiheita ja kirjallisuudenopiskeluja kertoen siis itsestään, summaten uransa. 4321 on hyvä tarina, hyvin kirjoitettu, mutta aika raskas lukukokemus. Ihan loppu – viimeiset kahdeksan sivua – ovat Austeria parhaimmillaan. Ne paljastavat paitsi logiikan kirjan nimen takana myös summaavat edelliset 1133 sivua. Sivut ovat älykkäät, syvälliset ja elämänfilosofiset, ja samanaikaisesti yksinkertaiset, arkiset ja tunteikkaat. Ne muistuttavat, miksi miehen tekstiin aikanaan ihastuin. Jos tämä oli tässä, niin kiitos ja kumarrus.
Miki Liukkonen: O (2017 WSOY, 858 s)
Vaikutelmani ennen lukemisen aloittamista oli, että hommassa on taiteellisen brassailun makua, eikä se varsinaisesti lievittynyt Miki Liukkosen julkisten esiintymisten myötä. Viittaukset ja vertailut David Foster Wallacen Infinite Jestiin samanaikaisesti kiehtoivat ja pelottivat. Vaan niinpä kävi, että nyt ymmärrän, ainakin suurimman osan. O ei ole nolla eikä oo. Se on kierros, toisto, rundi, luuppi, spiraali, loputtomien riippuvuus- ja viittausketjujen kuva, Miki Liukkosen noitaympyrä.
O on kirja neurootikoista, ja siinä on mahtavia kohtauksia, mutta juonivetoisen romaanin etsijän on parempi jatkaa etsimistä. Liukkonen kuvaa omituisia sosiaalisia tilanteita ja mekanismeja ja tavoittaa ainutlaatuisen hienosti meitä ympäröivän alati voimistuvan kohinan. Voi tietysti olla sitä mieltä, että tämän kaiken olisi voinut kertoa kolmessasadassakin sivussa ja miksei, mutta silloin ei mitenkään olisi ehtinyt kertoa tätä kaikkea juuri tällä tavalla.
O olisi täysien pisteiden suoritus, jos taso säilyisi koko 858 sivun matkan. Ei säily, mutta esimerkiksi neuroosien kuvaukset ja netin ääreen syntyneen sukupolven analyysit osoittavat Liukkosen kuuluvan mestariluokkaan.
Miguel de Unamuno: Pyhän miehen uhri (1931 Kirjapaja, suom. 1983 Taina Hämäläinen)
Pieni hieno espanjalainen kertomus uskonnollisesta kylästä ja sen papista. Isä Manuel on oman uskonsa epäilyksen kiirastulessa, mutta haluaa ylläpitää vanhurskas kyläyhteisön jäsenten uskoa ja toivoa. Amerikasta palaava maallistunut kyläläinen lietsoo Manuelin sisäistä taistelua entisestään. Löysin kirjan Toivoa kirjallisuuden –sarjasta Jaakko Heinimäen kiinnostavasti esittelemänä.
Kuva 1: Miki Liukkonen ja Taru Torikka Suuressa hesalaisessa kirjakerhossa 2017
Kuva 2: Paul Auster ja Baba Lybeck Ateneum livessä 2017
Kommentit
Lähetä kommentti