Siirry pääsisältöön

Heinäkuussa 2017 luetut


Suosituksiksi nousevat

Annika Idström: Veljeni Sebastian (1985 WSOY, 180 s).
Idströmin läpimurtoteosta voitaneen tituleerata 1980-luvun postmoderniksi klassikoksi. Se kertoo ulkonäöltään ja ajatuksiltaan poikkeuksellisesta 11-vuotiaasta  itähelsinkiläisestä Antista. Poika yrittää selvitä perhehelvetistään, jonka kiinnekohdat ovat kaikkea muuta kuin vakaat. Tunnelma korostuu Idströmin taitavan kerronnan myötä: se on moneen hajoavaa ja epäluotettavaa.

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät (2004 Otava, 382 s).
Kähkösen Kuopio-sarjan kolmas osa sijoittuu välirauhan aikaan, talveen 1940 ja kevääseen -41. Olot Tuomen suvussa ja naapurustossa vakiintuvat hetkeksi ja aluillaan on jo varovainen tulevaisuuden odotus. Taustalla ovat kuitenkin maailmanpolitiikan uutiset ja vähitellen uuden sodan uhka konkretisoituu. Suomessa eletään voimakasta kommunismin vastaista aikaa ja kansalaisia viedään turvasäilöön. Kähkösen hieno romaanisarja on hyvässä vauhdissa.

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

Rosa Liksom: Kreisland

Pirkko Saisio: Elämänmeno (1975 Gummerus, 229 s).
Suomalaisen kirjallisuuden klassikko, jonka luin vasta nyt nähtyäni elokuvaversion kahdesti. Dramatisoinnin vahvat näyttelijäsuoritukset värittivät lukukokemusta, mutta henkilöt saivat silti paljon uusia ulottuvuuksia. Saision erinomainen esikoisromaani rakentuu vastakkaisuuksille: maaseutu - stadilaisuus, jälleenrakennuksen sukupolvi – nuorison uudet mielenkiinnot,  vaurastumisen haaveet – vasemmistoaatteet, suvun merkitys – itse pärjäämisen eetos. Elämänmenon kieli ja kerronta, erityisesti Eilan imatralainen puheenparsi on loistavaa.

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut


Lukukokemuksina säilyvät

Minna Canth: Hanna (1886 Gummerus, 194 s) ja Työmiehen vaimo (1885 Gummerus, 142 s).
Minna Canthin klassikot ovat kovaa yhteiskuntakritiikkiä. Hän käy kotimaisen realismin airueena vallinneita oloja ja miesten valta-asemaa vastaan. Canthin tyylilajeina ovat kärjistäminen, dramatisointi ja epäkohtien liioitteleva esiin nostaminen. Hänen merkitystään ei käy kiistäminen, mutta itse odotin lukukokemuksilta enemmän.

Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä (1981 WSOY, 275 s).
Anja Kaurasen kuuluisa esikoisteos kohahdutti aikanaan, eikä reaktiota ole vaikea kuvitella. Kauranen rikkoo tabuja ja kirjoittaa räävittömästi. Kerronta sinällään vaihtuvine näkökulmineen ja äänineen on taidokasta ja kiinnostavaa. Sonja O on feministinen, seksistinen ja kapinallinen kirja, punk-aikakautensa näköinen, uskoisin.

K.A.Tavaststjerna: Kovina aikoina (1891 Karisto, 191 s).
Kertomus 1860-luvun nälkävuosilta on hyvin juonivetoinen ja sisältää traagisiakin käänteitä. Tavaststjernan teemoina ovat köyhälistön asema sekä eriarvoisuus. Suomalaista yhteiskuntaa ravistellut jako työväen ja kartanolaisten välillä nousee tarinassa esiin.

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina (1978 Tammi, suom. Eila Pennanen, 173 s).
Märta Tikkasen omaeläkerrallinen tunnustuksellinen proosarunous oli suora vastine hänen miehensä Henrik Tikkasen romaaneille. Vuosisadan rakkaustarina on säälimätön ja peittelemätön tarina perheestä ja rakkaudesta tilanteessa, jossa alkoholi ottaa ohjat käsiinsä. Tikkasen havainnot ovat tarkkoja ja lohduttomia. Kaikkea pitää koossa rakkaus, mutta kaikkeen ei sekään pysty.

Unohduksiin painuvat:

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan (2016 Like, suom. Petri Stenman, 96 s).
Ennakkokehuista ja omista odotuksistani huolimatta minusta ei tullut Linda Boström Knausgårdin ihailijaa. Luin vastikään Helioskatastrofin ja nämä molemmat jättivät ilmaan kysymysmerkkejä ja minut kylmäksi. Ehkä eniten ihmettelen, miksi Knausgård ei kirjoita enempää, kerro laveammin, kuvaile lisää. Tiivillä ja mystisellä kerronnalla on paikkansa ja parhaimmillaan sellainen on osuvaa, mutta näihin kirjoihin olisin kaivannut paljon enemmän sisältöä. Tervetuloa Amerikkaan kertoo monin tavoin sulkeutuneesta ja vinoutunutta todellisuutta elävästä perheestä. Ongelmien päällimmäisin ilmentymä on perheen nuorimmainen, tytär joka on lakannut puhumasta.

Arvid Järnefelt: Isänmaa (1893 Suomalaisen kirjallisuuden seura, 214 s).
Järnefeltin klassikossa nuori maalaispoika tasapainoilee kotitilansa tarpeiden ja oman kansallismielisen sivistyshalunsa välillä. Romaani kuvaa ja symboloi aikakauden uuden kansallistunteen heräämistä. Kuten moni esikoisromaani nykypäivänäkin, Järnefeltinkin tarina on hieman liian täynnä aineksia ja sanottavaa.

Volter Kilpi: Varhaisia kertomuksia (1990 Volter Kilpi –seura, 78 s).
Volter Kilpi -seuran tehtävänä on edistää Volter Kilven tuotannon tuntemusta, ja on ollut kulttuuriteko julkaista Volterin koottuja tekstejä vuosilta 1901-03. Kertomukset ovat toisistaan irrallisia ja ne on julkaistu aikanaan erilaisissa kokoelma-albumeissa ja lehtikirjoituksina. Volter oli kirjoitusaikana vielä nuorehko mies ja hänen mestariteoksiensa syntymiseen on kuluva aikaa vielä kolmisenkymmentä vuotta.

Leena Krohn: Tainaron (1985 Teos, 138 s).
Leena Krohnin fantasiaromaani koostuu 30 kirjeestä, jotka on lähetetty Tainaronin kaupungista. Ne kertovat elämästä alati muotoaan muuttavasta paikasta, jossa on paljon inhimillistä yhteisöä muistuttavia piirteitä, mutta joka ei ole ihmisten asuttama kaupunki. Kirjeiden kirjoittaja ja vastaanottaja ei selviä. Tainaronista jää unenomainen ja absurdi kuva.

Teuvo Pakkala: Vaaralla (1891 Suomalaisen kirjallisuuden seura, 226 s).
Suomalaisen realismin klassikkoteos kertoo suomalaisen työväestön elämästä oululaisessa Vaaran kaupunginosassa. Aika on nakertanut Pekkalan kielen terävyyttä ja romaanin kerrontaa, mutta sen luokkakuvaus on varmasti ollut aikaansa edellä. Ymmärrykseni mukaan lapsinäkökulman esittäminen on ollut ajankohdan kirjallisuudessa uutta ja poikkeuksellista.

Fredrika Runeberg: Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä (1858 WSOY, suom. Tyyni Tuulio , 207 s).
Kertomus isonvihan ajoilta on Suomen kirjallisuuden ensimmäisiä historiallisia romaaneja. Se kertoo rouva Boijesta sekä hänen tyttäristään Margaretasta ja Ceciliasta Venäjän kasakoiden ja Ruotsin armeijan välisen valtataistelun pyörteissä. Ajankohdalle luonteenomaiseen kirjallisuuteen verrattuna rouva Runebergin teksti on ilahduttavan ihmis- ja maanläheistä. Se välttää ainakin pahimmat isänmaallisuuden karikot.

Edith Södergran: Maa jota ei ole (1925 Otava, suom. Pentti Saaritsa, Uuno Kailas ja Aale Tynni, 42 s).
Yleisradio julkaisi vuoden 2017 alussa Suomi 100 –juhlavuoden kunniaksi 101 kirjan listanListassa on kirja jokaiselta itsenäisyyden ajan vuodelta. Yritän lukea aikajärjestyksessä kaikki 85, joita en ollut aikaisemmin lukenut, vaikka juhlavuoden aikana se ei tulekaan onnistumaan. Tämä vaikuttaa kiinnostavalta tavalta tutustua monipuolisesti suomalaiseen kirjallisuuteen. 
Suomenruotsalaisen modernin runouden merkkiteos sijoittuu voimakkaasti kuoleman viitekehykseen. Moni kokoelman runo on myös metalyyrinen, ja kokonaisuudesta jääkin lohduton kuva. Se on sairastaneen ja liian varhain kuolleen lahjakkaan runoilijan joutsenlaulu.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Leeni Peltonen: Valvomo

Leeni Peltonen: Valvomo. Kuinka uneton oppi nukkumaan (2016 Otava, 240 s).

”Uni vaikuttaa kaikkeen, ja kaikki vaikuttaa uneen.”


Pidän jääkiekosta ja Pohjois-Amerikan ammattilaissarja NHL:n seuraamisesta. Vaikka yhä useampi sen otteluista lähetetäänkin Suomen aikaa illalla, on tavallisin pelien alkamisaika 2.05. NHL:stä onkin tullut minulle maaginen kirjainyhdistelmä, rakas yöllinen seuralainen.

Diagnoosimääritelmän perusteella olen ollut unihäiriöinen kymmenisen vuotta. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeutta nukahtaa iltaisin. Mutta aikaiset heräämiset, ne ovat piinaa. Usein klo 03-jotakin, pahimpina aikoina heti puolen yön jälkeen jo hereille. En ole tarvinnut herätyskelloa.

Kiinnostuin Leeni Peltosen juuri ilmestyneestä Valvomosta ja sainkin sen luettavakseni aika nopeasti. Päätettyäni kirjoittaa kirjasta tänne toivon kuitenkin välttäväni unihäiriöisen valitustilitys –sävyn. Haluan kirjoittaa Leeni Peltosen hyvästä kirjasta ja peilata sitä omiin kokemuksiini. Valvomossa Peltonen kert…

Rosa Liksom: Väliaikainen

Rosa Liksom: Väliaikainen (2014, Like 175 s).


Olen aina pitänyt Rosa Liksomin tekstistä. Väliaikaisen sisäkannen silmäily paljastaa kuitenkin armottoman totuuden: 30 vuoden uralle listatuista 18 teoksesta olen lukenut neljä. Siihen tulee muutos.




Tunnustaudun mieluiten pidemmän proosan ystäväksi, mutta Rosa Liksom osoittaa uutuudellaan, että ison tarinan ja kirjavan kuvauksen voi luoda myös pienistä paloista, sirpaleittain. Väliaikainen koostuu kolmesta osasta: Muu maailma, Kaspar Hauser ja Pohjoinen. Niissä on yhteensä 63 kertomusta, ja väleihin Liksom on sijoittanut neljä omituista eläintarinaa. Lyhyet kertomukset eivät juonen osalta liity toisiinsa ja satunnaisesti toistuvat tutut nimetkin kertonevat eri henkilöistä. Nämä puolen, yhden ja kahden sivun kertomukset muodostavat kuitenkin hienon kokonaisuuden.




Teen karkean jaon: 70 ensimmäistä sivua ollaan etelän lähiöissä, loput 100 Pohjois-Suomessa. Myös teksti muuttuu. Pystyn korkeintaan tyydyttävästi arvioimaan Liksomin lähiökieltä, en…

Muumipappa ja minä

Oli minun vuoroni soutaa, ja Muumipappa punkesi kömpelösti perätuhdolle.
– Kirjoitit sitten muistelmasi, sanoin sillä tavalla kysyvästi, että Muumipappa jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt.
– Niin, aloitin silloin, kun kurkkuni oli pahasti kipeänä, Muumipappa muisteli. – Kai ajattelin, että jos kuolen tähän, kukaan ei tiedä merenvahasta tehdystä raitiovaunustani.
– Mikä se on?
– Et ole lukenut muistelmiani, Muumipappa tokaisi terävästi. – Kaikkien yli nelikymppisten pitäisi kirjoittaa muistelmansa, ainakin niiden, jotka ovat saaneet aikaan jotakin hyvää.
Kiristin hieman tahtia, vene kulki nopeammin ja Muumipappa sai taas juonesta kiinni.
– Minut jätettiin löytölasten kodin ovelle paperipussissa, vaikka olisin toivonut, että edes korissa.
– Millaista siellä kodissa oli?
– Suurimman osan ajasta mietin, miksi oli niin kuin oli eikä päinvastoin, Muumipappa pohti. – Ja miksi minä olin minä enkä joku muu.
– Mitä ne muut löytölapset näistä pohdinnoista tuumasivat, kysyin arkaillen ja vastausta…