Siirry pääsisältöön

Zadie Smith: Swing Time

”Olin ollut poissa verkosta kolme vuorokautta, ja muistan, miten se oli mielestäni oivallinen esimerkki henkilökohtaisesta stoalaisuudesta ja moraalisesta sitkeydestä meidän aikanamme.”


Zadie Smithin uusi romaani Swing Time sijoittuu kolmeen eri miljööseen: 1980-luvun Lontoon lähiöiden vuokrakasarmeihin, 1990-luvun loppupuolen Cool Britanniaan, menestyvään, sykkivään, kuplivaan metropoliin sekä vuosituhannen taitteen Länsi-Afrikkaan.

Tarina alkaa prologilla Lontoossa vuonna 2008. Nainen on piilossa julkista skandaalia. Hän on Swing Timen nimettömäksi jäävä kertoja. Vuonna 1982 kertoja tutustuu ystäväänsä Traceyyn. Tytöt asuvat lähekkäin Pohjois-Lontoon karibialaisalueilla, kertoja matalammassa talossa ja kadun paremmalla puolella.

”Hän oli tuuminut, että koska Tracey ja minä kävimme eri koulua eri alueella, ainoastaan tanssitunti yhdisti meitä, mutta kun tuli kesä ja tanssitunnit loppuivat, sillä ei ollut enää muutenkaan väliä, meistä tuli yhä läheisempiä, kunnes huomasimme elokuussa, että olimme yhdessä melkein joka päivä.”

Kertojan äiti yrittää erottautua ja päteä yhteisön sosiaalisella asteikolla. Se on epätoivoista, hauskaa ja surullista. Koulu ilmenee tyttöjen elämässä sosiaalisten yhteiskuntaluokkien koeasetelmana, oppilaille osoitetaan oma etniseen taustaan perustuva sija jo varhain.

”Siihen aikaan olimme ”mustia ja aasialaisia”, rastitimme lääkärin vastaanotolla mustat ja aasialaiset -ruudun, liityimme mustien ja aasialaisten perhetukiryhmiin ja pysyttelimme kirjastossa mustien ja aasialaisten osastolla: sitä pidettiin solidaarisuuskysymyksenä.”

Jo lapsena kertojasta tulee kansainvälisen pop-tähden Aimeen fani tämän ensisinglen myötä. Naisten tiet kohtaavat 1990-luvulla TV-yhtiössä. Kertoja saa tehtäväkseen manageroida Aimeen vierailun Englantiin, ja Aimee päätyy palkkaamaan naisen avustajakseen.

Kirja kertoo ystävyydestä ja eriarvoisuudesta. Sen isot teemat ovat monikulttuurisuus ja mihinkään kuulumattomuus. Teemat tuodaan esille ja kaikki tapahtuu runsaahkosta sivumäärästä huolimatta kovin nopeasti. On kuin tarina tämän tästä hajoaisi, aiheet katoaisivat ja ne pitäisi palauttaa uudestaan mieliin. Lukijana epäilin toistuvasti, liian usein, tapahtumien uskottavuutta.

Länsi-Afrikan reissu, jolla Aimee aloittaa näkyvän hyväntekeväisyysprojektin, koituu lopulta romaanin turmioksi. Se sysää alkupuolella esiin nostetun kontrastin liian ilmeiseksi. Köyhän ja rikkaan maailman ihmisten ero oli jo tapetilla ilman tätä juonenkäännettä. Kehitysyhteistyö, diktatuurien demokratisoitumiskehitys ja naisten aseman parantaminen ovat aiheina tärkeimmästä päästä, mutta niiden esiin nousemisen myötä lupaavasti alkaneen tarinan suunta katoaa. Se on sääli.

”Minäkin olisin halunnut kysellä. Miksi rehtorilla on kaksi vaimoa, miksi joillakin tytöillä on huivi, joillakin ei, miksi kaikki kirjat ovat rikkinäisiä ja likaisia, miksi heitä opetetaan englanniksi, jos he eivät puhu englantia kotona, miksi opettajat kirjoittavat sanat taululle väärin, ja jos uusi koulu on tarkoitettu tytöille, miten käy poikien?”

Odotin Swing Timea kovasti, koska sitä on sanottu Smithin tähänastiseksi pääteokseksi. Hänen tuotannostaan minulla on toistaiseksi jäänyt lukematta kehuttu Kauneudesta-romaani. Olen ehkä vähän pantannut sitä, ja nyt kirjalle lankesikin yllättäen uusi rooli: korjata Smithin silmissäni kärsinyt kirjailijakuva.

Ehkä onkin niin, että Zadie Smithin kirjojen konteksti, hänen tarinoidensa maailma ja luomansa miljööt ovat liian erilaiset omistani. Henkilökohtaista suhdetta Smithin tekstiin ei pääse syntymään. Eri maailmoihin pääseminen on lukuharrastuksen rikkaus, mutta vain silloin kun sisään todella pääsee. Kirjoitin tämän tekstin noin viikon kuluttua kirjan lukemisesta ja minun on vaikea palauttaa mieleeni tarinan henkilöitä.

Zadie Smith: Swing Time (2016 WSOY, suom. Irmeli Ruuska, 462 s).

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Leeni Peltonen: Valvomo

Leeni Peltonen: Valvomo. Kuinka uneton oppi nukkumaan (2016 Otava, 240 s).

”Uni vaikuttaa kaikkeen, ja kaikki vaikuttaa uneen.”


Pidän jääkiekosta ja Pohjois-Amerikan ammattilaissarja NHL:n seuraamisesta. Vaikka yhä useampi sen otteluista lähetetäänkin Suomen aikaa illalla, on tavallisin pelien alkamisaika 2.05. NHL:stä onkin tullut minulle maaginen kirjainyhdistelmä, rakas yöllinen seuralainen.

Diagnoosimääritelmän perusteella olen ollut unihäiriöinen kymmenisen vuotta. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeutta nukahtaa iltaisin. Mutta aikaiset heräämiset, ne ovat piinaa. Usein klo 03-jotakin, pahimpina aikoina heti puolen yön jälkeen jo hereille. En ole tarvinnut herätyskelloa.

Kiinnostuin Leeni Peltosen juuri ilmestyneestä Valvomosta ja sainkin sen luettavakseni aika nopeasti. Päätettyäni kirjoittaa kirjasta tänne toivon kuitenkin välttäväni unihäiriöisen valitustilitys –sävyn. Haluan kirjoittaa Leeni Peltosen hyvästä kirjasta ja peilata sitä omiin kokemuksiini. Valvomossa Peltonen kert…

Rosa Liksom: Väliaikainen

Rosa Liksom: Väliaikainen (2014, Like 175 s).


Olen aina pitänyt Rosa Liksomin tekstistä. Väliaikaisen sisäkannen silmäily paljastaa kuitenkin armottoman totuuden: 30 vuoden uralle listatuista 18 teoksesta olen lukenut neljä. Siihen tulee muutos.




Tunnustaudun mieluiten pidemmän proosan ystäväksi, mutta Rosa Liksom osoittaa uutuudellaan, että ison tarinan ja kirjavan kuvauksen voi luoda myös pienistä paloista, sirpaleittain. Väliaikainen koostuu kolmesta osasta: Muu maailma, Kaspar Hauser ja Pohjoinen. Niissä on yhteensä 63 kertomusta, ja väleihin Liksom on sijoittanut neljä omituista eläintarinaa. Lyhyet kertomukset eivät juonen osalta liity toisiinsa ja satunnaisesti toistuvat tutut nimetkin kertonevat eri henkilöistä. Nämä puolen, yhden ja kahden sivun kertomukset muodostavat kuitenkin hienon kokonaisuuden.




Teen karkean jaon: 70 ensimmäistä sivua ollaan etelän lähiöissä, loput 100 Pohjois-Suomessa. Myös teksti muuttuu. Pystyn korkeintaan tyydyttävästi arvioimaan Liksomin lähiökieltä, en…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…