Siirry pääsisältöön

Zadie Smith: Swing Time

”Olin ollut poissa verkosta kolme vuorokautta, ja muistan, miten se oli mielestäni oivallinen esimerkki henkilökohtaisesta stoalaisuudesta ja moraalisesta sitkeydestä meidän aikanamme.”


Zadie Smithin uusi romaani Swing Time sijoittuu kolmeen eri miljööseen: 1980-luvun Lontoon lähiöiden vuokrakasarmeihin, 1990-luvun loppupuolen Cool Britanniaan, menestyvään, sykkivään, kuplivaan metropoliin sekä vuosituhannen taitteen Länsi-Afrikkaan.

Tarina alkaa prologilla Lontoossa vuonna 2008. Nainen on piilossa julkista skandaalia. Hän on Swing Timen nimettömäksi jäävä kertoja. Vuonna 1982 kertoja tutustuu ystäväänsä Traceyyn. Tytöt asuvat lähekkäin Pohjois-Lontoon karibialaisalueilla, kertoja matalammassa talossa ja kadun paremmalla puolella.

”Hän oli tuuminut, että koska Tracey ja minä kävimme eri koulua eri alueella, ainoastaan tanssitunti yhdisti meitä, mutta kun tuli kesä ja tanssitunnit loppuivat, sillä ei ollut enää muutenkaan väliä, meistä tuli yhä läheisempiä, kunnes huomasimme elokuussa, että olimme yhdessä melkein joka päivä.”

Kertojan äiti yrittää erottautua ja päteä yhteisön sosiaalisella asteikolla. Se on epätoivoista, hauskaa ja surullista. Koulu ilmenee tyttöjen elämässä sosiaalisten yhteiskuntaluokkien koeasetelmana, oppilaille osoitetaan oma etniseen taustaan perustuva sija jo varhain.

”Siihen aikaan olimme ”mustia ja aasialaisia”, rastitimme lääkärin vastaanotolla mustat ja aasialaiset -ruudun, liityimme mustien ja aasialaisten perhetukiryhmiin ja pysyttelimme kirjastossa mustien ja aasialaisten osastolla: sitä pidettiin solidaarisuuskysymyksenä.”

Jo lapsena kertojasta tulee kansainvälisen pop-tähden Aimeen fani tämän ensisinglen myötä. Naisten tiet kohtaavat 1990-luvulla TV-yhtiössä. Kertoja saa tehtäväkseen manageroida Aimeen vierailun Englantiin, ja Aimee päätyy palkkaamaan naisen avustajakseen.

Kirja kertoo ystävyydestä ja eriarvoisuudesta. Sen isot teemat ovat monikulttuurisuus ja mihinkään kuulumattomuus. Teemat tuodaan esille ja kaikki tapahtuu runsaahkosta sivumäärästä huolimatta kovin nopeasti. On kuin tarina tämän tästä hajoaisi, aiheet katoaisivat ja ne pitäisi palauttaa uudestaan mieliin. Lukijana epäilin toistuvasti, liian usein, tapahtumien uskottavuutta.

Länsi-Afrikan reissu, jolla Aimee aloittaa näkyvän hyväntekeväisyysprojektin, koituu lopulta romaanin turmioksi. Se sysää alkupuolella esiin nostetun kontrastin liian ilmeiseksi. Köyhän ja rikkaan maailman ihmisten ero oli jo tapetilla ilman tätä juonenkäännettä. Kehitysyhteistyö, diktatuurien demokratisoitumiskehitys ja naisten aseman parantaminen ovat aiheina tärkeimmästä päästä, mutta niiden esiin nousemisen myötä lupaavasti alkaneen tarinan suunta katoaa. Se on sääli.

”Minäkin olisin halunnut kysellä. Miksi rehtorilla on kaksi vaimoa, miksi joillakin tytöillä on huivi, joillakin ei, miksi kaikki kirjat ovat rikkinäisiä ja likaisia, miksi heitä opetetaan englanniksi, jos he eivät puhu englantia kotona, miksi opettajat kirjoittavat sanat taululle väärin, ja jos uusi koulu on tarkoitettu tytöille, miten käy poikien?”

Odotin Swing Timea kovasti, koska sitä on sanottu Smithin tähänastiseksi pääteokseksi. Hänen tuotannostaan minulla on toistaiseksi jäänyt lukematta kehuttu Kauneudesta-romaani. Olen ehkä vähän pantannut sitä, ja nyt kirjalle lankesikin yllättäen uusi rooli: korjata Smithin silmissäni kärsinyt kirjailijakuva.

Ehkä onkin niin, että Zadie Smithin kirjojen konteksti, hänen tarinoidensa maailma ja luomansa miljööt ovat liian erilaiset omistani. Henkilökohtaista suhdetta Smithin tekstiin ei pääse syntymään. Eri maailmoihin pääseminen on lukuharrastuksen rikkaus, mutta vain silloin kun sisään todella pääsee. Kirjoitin tämän tekstin noin viikon kuluttua kirjan lukemisesta ja minun on vaikea palauttaa mieleeni tarinan henkilöitä.

Zadie Smith: Swing Time (2016 WSOY, suom. Irmeli Ruuska, 462 s).

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Muumipappa ja minä

Oli minun vuoroni soutaa, ja Muumipappa punkesi kömpelösti perätuhdolle.
– Kirjoitit sitten muistelmasi, sanoin sillä tavalla kysyvästi, että Muumipappa jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt.
– Niin, aloitin silloin, kun kurkkuni oli pahasti kipeänä, Muumipappa muisteli. – Kai ajattelin, että jos kuolen tähän, kukaan ei tiedä merenvahasta tehdystä raitiovaunustani.
– Mikä se on?
– Et ole lukenut muistelmiani, Muumipappa tokaisi terävästi. – Kaikkien yli nelikymppisten pitäisi kirjoittaa muistelmansa, ainakin niiden, jotka ovat saaneet aikaan jotakin hyvää.
Kiristin hieman tahtia, vene kulki nopeammin ja Muumipappa sai taas juonesta kiinni.
– Minut jätettiin löytölasten kodin ovelle paperipussissa, vaikka olisin toivonut, että edes korissa.
– Millaista siellä kodissa oli?
– Suurimman osan ajasta mietin, miksi oli niin kuin oli eikä päinvastoin, Muumipappa pohti. – Ja miksi minä olin minä enkä joku muu.
– Mitä ne muut löytölapset näistä pohdinnoista tuumasivat, kysyin arkaillen ja vastausta…