lauantai 6. toukokuuta 2017

Jari Tervo: Matriarkka

Jari Tervo: Matriarkka (2016 Otava, 446 s).


Jari Tervo on palannut. Pidin hänen vuosituhannen taitteen romaaneistaan. Ne profiloituivat hauskoina kirjoina, mitä ovatkin, mutta niistä löytyy lisäksi hyvin tarkkanäköistä suomalaisen mielenlaadun ja yhteiskunnan kuvausta. Tuulikaappimaa (1997) ja Minun sukuni tarina (1999) ovat suosikkini niiltä ajoilta.

2000-luvun alussa Tervo nosti vielä tasoaan ja siirtyi bravuurilajiinsa, Suomen lähihistorian tulkitsemiseen. Hän kävi itsenäisen kansakunnan vaiheet, suomettumisen ja itänaapurisuhteen kipukohdat läpi siirtyäkseen uusiin aiheisiin.

Mistä Jari Tervo sittemmin on kirjoittanut? Vaikka mistä. Layla (2011) on hyvä kirja, omaelämäkerrallisissa Rovaniemi-kirjoissa oli hetkensä, vastapainona täysin turhaksi julkaisuksi jäänyt Koljatti (2009). Suhteeni Tervon kirjoihin on kuluneen vuosikymmenen rakoillut pahasti.

Vuonna 2016 Tervo julkaisi toisen mestariteoksensa, Matriarkan. Se ensimmäinen oli Myyrä (2004). Tervo palasi kirjoittamaan isoa tarinaa; tositapahtumiin perustuvaa fiktiota suomalaisuudesta, historiasta ja suhteestamme itään.

Matriarkka kertoo Pietarin läheltä Inkerinmaalta kotoisin olevasta sukulaiskansastamme. Tarinan keskeisin henkilö on Aamu Karitsantytär, joka syntyy kirjan alkaessa 1920-luvulla ja jonka elämäntarinalle lukija saa päätöksen nykyaikaan sijoittuvassa loppukohtauksessa lähes 100 vuotta myöhemmin. Jalmari Havu on suomalainen sotilaspastori, jolla oli roolinsa, kun inkeriläiset evakuoitiin Suomeen 1940-luvulla. Jalmarin pojanpoika Elo Havu työskentelee Suojelupoliisin etsivänä 2010-luvulla. Elo saa lukeakseen vaarinsa sodanaikaisia kirjeitä. Lisäksi hän tutustuu Irina Leivoseen, joka on Aamun tyttärentytär ja valmistelee kirjaa tämän elämästä. Henkilöluettelossa ovat nämä neljä ja 27 muutakin nimeä, eikä siinä ole mainittu kaikkia kirjassa esiintyviä hahmoja.

Kerronnalla on monta näkökulmaa. Elo Havu lukee nykyajassa Irina Leivosen romaanikäsikirjoitusta, jonka kertojana vuorottelevat Aamu ja muutama muu henkilö. Elo lukee lisäksi Jalmari Havun kirjeet, jotka tämä on kirjoittanut vaimolleen Inkerinmaalta sodan aikana. Ulkopuolinen kertoja seuraa Elo Havun toimintaa. On tervomaisen selvää, että kerronnan eri tasojen henkilöt kohtaavat tekstissä ja tapahtumissa.

Matriarkan tarina on kaikessa monipolvisuudessaan taidonnäyte. Se pysyy kasassa, vaikka kaikki yksityiskohdat eivät saakaan selitystään. Tervo jättää koukkujaan näkyville pitkin matkaa ja uskon, että osa jäi minulta kokonaan huomaamatta. Esimerkiksi päähenkilön vasta synnyttyä pitää osata olla jo tarkkana, jotakin tähän kohtaukseen liittyvää tulee tapahtumaan neljännesvuosisata myöhemmin:

”Emonsa ahtaista lihoista vapauduttuaan Aamu Karitsantytär tuijotti Simpukan kylän lapsenpäästäjää suoraan silmiin. Nuo vaihtoivat elämänkestävät vihankihlat, jotka purettiin vasta 24. syyskuuta 1949, kun lapsenpäästäjä Loviisa Skotti vilkaisi kyläneuvoston ikkunasta pihalle.” 

Hassunnimisten inkeriläisten tarina jää sieluun, mutta henkilöiden kuvaamisessa Tervo ei edelleenkään yllä aivan ykkösluokkaan. Oudot nimet ärsyttävät hieman, henkilöitä on liikaa, ja tarinan kertomisen suvereenisuudella on hintansa. Lukijana minun on keskitettävä rajallinen kapasiteettini siihen, mitä tapahtuu, ihailtava kielen koukeroita ja juonen vilkkautta. Uskon, että jollakin laskentatavalla olisi osoitettavissa, että Tervo käyttää henkilöidensä kuvaamiseen keskimääräistä romaania vähemmän painomustetta.

Kielellisesti Jari Tervo on jo tunnustettu omalaatuinen nero. Hänen lauseensa on painava ja merkityksellinen. Se avautuu usein moneen suuntaan ja loppuu lyhyeen. Töksähtääkin. Niukkojen päälauseiden seuratessa toisiaan on lukijan oltava tarkkana. Juuri kun herkeää ajattelemaan, että tässä kohtaa on suvantovaihe, tunnelmointia tai vapaata assosiaatiota, tarinan oleellinen kohta saattaa mennä ohi ansaitsemansa ajatustyön. Vaativaa, joskus raskastakin, mutta ehdottoman palkitsevaa.

Jari Tervo on ansainnut asemansa mielipidevaikuttajana, ja hän pitää esillä tärkeitä teemoja. Tervo on suvaitsevaisuuden ja ihmisyyden asialla ja hän kommentoi maamme henkistä nykytilaa kärkevästi. Välillä hänen romaaninsa äityvät oppitunneiksi koko Suomen kansalle, mikä tuntuu ärsyttävältä.

Tarinan päättyessä jään tuijottamaan lopun kirjallisuusluetteloa inkeriläisyyden historiasta: miksei meille opetettu koulussa, että tällaista on tapahtunut; miksi tällaista tapahtuu edelleen.

”Puut ovat kasvaneet täyteen mittaansa vuosikymmeniä sen jälkeen, kun uhrit piilotettiin tänne, tarkkaan vartioituihin joukkohautoihin. Natasha kertoo raivanneensa muitten mukana joukkohautaa hautuumaaksi  Gorbatshovin kauden lopussa.”


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti