Siirry pääsisältöön

Jari Tervo: Matriarkka

Jari Tervo: Matriarkka (2016 Otava, 446 s).


Jari Tervo on palannut. Pidin hänen vuosituhannen taitteen romaaneistaan. Ne profiloituivat hauskoina kirjoina, mitä ovatkin, mutta niistä löytyy lisäksi hyvin tarkkanäköistä suomalaisen mielenlaadun ja yhteiskunnan kuvausta. Tuulikaappimaa (1997) ja Minun sukuni tarina (1999) ovat suosikkini niiltä ajoilta.

2000-luvun alussa Tervo nosti vielä tasoaan ja siirtyi bravuurilajiinsa, Suomen lähihistorian tulkitsemiseen. Hän kävi itsenäisen kansakunnan vaiheet, suomettumisen ja itänaapurisuhteen kipukohdat läpi siirtyäkseen uusiin aiheisiin.

Mistä Jari Tervo sittemmin on kirjoittanut? Vaikka mistä. Layla (2011) on hyvä kirja, omaelämäkerrallisissa Rovaniemi-kirjoissa oli hetkensä, vastapainona täysin turhaksi julkaisuksi jäänyt Koljatti (2009). Suhteeni Tervon kirjoihin on kuluneen vuosikymmenen rakoillut pahasti.

Vuonna 2016 Tervo julkaisi toisen mestariteoksensa, Matriarkan. Se ensimmäinen oli Myyrä (2004). Tervo palasi kirjoittamaan isoa tarinaa; tositapahtumiin perustuvaa fiktiota suomalaisuudesta, historiasta ja suhteestamme itään.

Matriarkka kertoo Pietarin läheltä Inkerinmaalta kotoisin olevasta sukulaiskansastamme. Tarinan keskeisin henkilö on Aamu Karitsantytär, joka syntyy kirjan alkaessa 1920-luvulla ja jonka elämäntarinalle lukija saa päätöksen nykyaikaan sijoittuvassa loppukohtauksessa lähes 100 vuotta myöhemmin. Jalmari Havu on suomalainen sotilaspastori, jolla oli roolinsa, kun inkeriläiset evakuoitiin Suomeen 1940-luvulla. Jalmarin pojanpoika Elo Havu työskentelee Suojelupoliisin etsivänä 2010-luvulla. Elo saa lukeakseen vaarinsa sodanaikaisia kirjeitä. Lisäksi hän tutustuu Irina Leivoseen, joka on Aamun tyttärentytär ja valmistelee kirjaa tämän elämästä. Henkilöluettelossa ovat nämä neljä ja 27 muutakin nimeä, eikä siinä ole mainittu kaikkia kirjassa esiintyviä hahmoja.

Kerronnalla on monta näkökulmaa. Elo Havu lukee nykyajassa Irina Leivosen romaanikäsikirjoitusta, jonka kertojana vuorottelevat Aamu ja muutama muu henkilö. Elo lukee lisäksi Jalmari Havun kirjeet, jotka tämä on kirjoittanut vaimolleen Inkerinmaalta sodan aikana. Ulkopuolinen kertoja seuraa Elo Havun toimintaa. On tervomaisen selvää, että kerronnan eri tasojen henkilöt kohtaavat tekstissä ja tapahtumissa.

Matriarkan tarina on kaikessa monipolvisuudessaan taidonnäyte. Se pysyy kasassa, vaikka kaikki yksityiskohdat eivät saakaan selitystään. Tervo jättää koukkujaan näkyville pitkin matkaa ja uskon, että osa jäi minulta kokonaan huomaamatta. Esimerkiksi päähenkilön vasta synnyttyä pitää osata olla jo tarkkana, jotakin tähän kohtaukseen liittyvää tulee tapahtumaan neljännesvuosisata myöhemmin:

”Emonsa ahtaista lihoista vapauduttuaan Aamu Karitsantytär tuijotti Simpukan kylän lapsenpäästäjää suoraan silmiin. Nuo vaihtoivat elämänkestävät vihankihlat, jotka purettiin vasta 24. syyskuuta 1949, kun lapsenpäästäjä Loviisa Skotti vilkaisi kyläneuvoston ikkunasta pihalle.” 

Hassunnimisten inkeriläisten tarina jää sieluun, mutta henkilöiden kuvaamisessa Tervo ei edelleenkään yllä aivan ykkösluokkaan. Oudot nimet ärsyttävät hieman, henkilöitä on liikaa, ja tarinan kertomisen suvereenisuudella on hintansa. Lukijana minun on keskitettävä rajallinen kapasiteettini siihen, mitä tapahtuu, ihailtava kielen koukeroita ja juonen vilkkautta. Uskon, että jollakin laskentatavalla olisi osoitettavissa, että Tervo käyttää henkilöidensä kuvaamiseen keskimääräistä romaania vähemmän painomustetta.

Kielellisesti Jari Tervo on jo tunnustettu omalaatuinen nero. Hänen lauseensa on painava ja merkityksellinen. Se avautuu usein moneen suuntaan ja loppuu lyhyeen. Töksähtääkin. Niukkojen päälauseiden seuratessa toisiaan on lukijan oltava tarkkana. Juuri kun herkeää ajattelemaan, että tässä kohtaa on suvantovaihe, tunnelmointia tai vapaata assosiaatiota, tarinan oleellinen kohta saattaa mennä ohi ansaitsemansa ajatustyön. Vaativaa, joskus raskastakin, mutta ehdottoman palkitsevaa.

Jari Tervo on ansainnut asemansa mielipidevaikuttajana, ja hän pitää esillä tärkeitä teemoja. Tervo on suvaitsevaisuuden ja ihmisyyden asialla ja hän kommentoi maamme henkistä nykytilaa kärkevästi. Välillä hänen romaaninsa äityvät oppitunneiksi koko Suomen kansalle, mikä tuntuu ärsyttävältä.

Tarinan päättyessä jään tuijottamaan lopun kirjallisuusluetteloa inkeriläisyyden historiasta: miksei meille opetettu koulussa, että tällaista on tapahtunut; miksi tällaista tapahtuu edelleen.

”Puut ovat kasvaneet täyteen mittaansa vuosikymmeniä sen jälkeen, kun uhrit piilotettiin tänne, tarkkaan vartioituihin joukkohautoihin. Natasha kertoo raivanneensa muitten mukana joukkohautaa hautuumaaksi  Gorbatshovin kauden lopussa.”


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Muumipappa ja minä

Oli minun vuoroni soutaa, ja Muumipappa punkesi kömpelösti perätuhdolle.
– Kirjoitit sitten muistelmasi, sanoin sillä tavalla kysyvästi, että Muumipappa jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt.
– Niin, aloitin silloin, kun kurkkuni oli pahasti kipeänä, Muumipappa muisteli. – Kai ajattelin, että jos kuolen tähän, kukaan ei tiedä merenvahasta tehdystä raitiovaunustani.
– Mikä se on?
– Et ole lukenut muistelmiani, Muumipappa tokaisi terävästi. – Kaikkien yli nelikymppisten pitäisi kirjoittaa muistelmansa, ainakin niiden, jotka ovat saaneet aikaan jotakin hyvää.
Kiristin hieman tahtia, vene kulki nopeammin ja Muumipappa sai taas juonesta kiinni.
– Minut jätettiin löytölasten kodin ovelle paperipussissa, vaikka olisin toivonut, että edes korissa.
– Millaista siellä kodissa oli?
– Suurimman osan ajasta mietin, miksi oli niin kuin oli eikä päinvastoin, Muumipappa pohti. – Ja miksi minä olin minä enkä joku muu.
– Mitä ne muut löytölapset näistä pohdinnoista tuumasivat, kysyin arkaillen ja vastausta…