Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on toukokuu, 2017.

Toukokuussa 2017 luetut

Suosituksiksi nousevat

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (2012 WSOY, suom. Helinä Kangas 2017, 508 s).
Napoli-sarjan toisen osan alaotsikko on nuoruus. Napolilaiset Elena ja Lila kasvavat lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle, mutta nuorille tapahtuu jo asioita enemmän kuin monille elämänsä aikana. Elena kirjoittaa tarinaa 60-vuotiaana muistellessaan aikoja ja hänellä on käytössään myös Lilan muistiinpanoja. Tarina sai ensimmäisessä osassa alkunsa, kun Lila oli kadonnut ja tyttöjen tiet alkavat erota tässä toisessa kirjassa. Rehevää, maanläheistä, köyhää ja rosoista tekstiä. Hieno kirjasarja meneillään, sääli vain että ne ilmestyvät suomennoksina liian harvaan tahtiin.

Sirpa Kähkönen: Rautayöt (Otava 2002, 281 s).
Kuopio-sarjan toisen osan myötä taisin tulla kunnolla tempaistuksi mukaan tarinaan. Rautayöt on Kähköseltä selvä tasonnosto sarjan avauksesta. Nyt ollaan välirauhan ajassa ja Tuomen suvun naisten harteilla on paitsi lapsista ja talosta huolehtiminen myös sodan ja vankilan rau…

Zadie Smith: Swing Time

”Olin ollut poissa verkosta kolme vuorokautta, ja muistan, miten se oli mielestäni oivallinen esimerkki henkilökohtaisesta stoalaisuudesta ja moraalisesta sitkeydestä meidän aikanamme.”


Zadie Smithin uusi romaani Swing Time sijoittuu kolmeen eri miljööseen: 1980-luvun Lontoon lähiöiden vuokrakasarmeihin, 1990-luvun loppupuolen Cool Britanniaan, menestyvään, sykkivään, kuplivaan metropoliin sekä vuosituhannen taitteen Länsi-Afrikkaan.

Tarina alkaa prologilla Lontoossa vuonna 2008. Nainen on piilossa julkista skandaalia. Hän on Swing Timen nimettömäksi jäävä kertoja. Vuonna 1982 kertoja tutustuu ystäväänsä Traceyyn. Tytöt asuvat lähekkäin Pohjois-Lontoon karibialaisalueilla, kertoja matalammassa talossa ja kadun paremmalla puolella.

”Hän oli tuuminut, että koska Tracey ja minä kävimme eri koulua eri alueella, ainoastaan tanssitunti yhdisti meitä, mutta kun tuli kesä ja tanssitunnit loppuivat, sillä ei ollut enää muutenkaan väliä, meistä tuli yhä läheisempiä, kunnes huomasimme elokuussa, …

Jari Tervo: Matriarkka

Jari Tervo: Matriarkka (2016 Otava, 446 s).


Jari Tervo on palannut. Pidin hänen vuosituhannen taitteen romaaneistaan. Ne profiloituivat hauskoina kirjoina, mitä ovatkin, mutta niistä löytyy lisäksi hyvin tarkkanäköistä suomalaisen mielenlaadun ja yhteiskunnan kuvausta. Tuulikaappimaa (1997) ja Minun sukuni tarina (1999) ovat suosikkini niiltä ajoilta.

2000-luvun alussa Tervo nosti vielä tasoaan ja siirtyi bravuurilajiinsa, Suomen lähihistorian tulkitsemiseen. Hän kävi itsenäisen kansakunnan vaiheet, suomettumisen ja itänaapurisuhteen kipukohdat läpi siirtyäkseen uusiin aiheisiin.

Mistä Jari Tervo sittemmin on kirjoittanut? Vaikka mistä. Layla (2011) on hyvä kirja, omaelämäkerrallisissa Rovaniemi-kirjoissa oli hetkensä, vastapainona täysin turhaksi julkaisuksi jäänyt Koljatti (2009). Suhteeni Tervon kirjoihin on kuluneen vuosikymmenen rakoillut pahasti.

Vuonna 2016 Tervo julkaisi toisen mestariteoksensa, Matriarkan. Se ensimmäinen oli Myyrä (2004). Tervo palasi kirjoittamaan isoa tarin…