Siirry pääsisältöön

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia (2017 Teos, 394 s).

Pussikaljaromaani (2004) on urbaani klassikko, Pölkky (2007) unohdettu mestariteos, Nenäpäivä (2010) viime vuosien Finlandia-voittajien parhaimmistoa, Hippa (2013) hyvä kirja. Mikko Rimminen on erinomainen kirjailija ja hänen uutuutensa yksi eniten tänä vuonna odottamistani kirjoista.


Maailman luonnollisimman asian päähenkilö on berliiniläinen Ernst, joka työskentelee avaruustutkimuslaitoksen asiakaspalvelussa. Kotona Ernstille pitää seuraa yläkerran naapurin musta kissa Theo ja työpaikalla hänen ystäväkseen voidaan katsoa siivooja Sonia.

Ernst herää aamuisin asunnossaan Prenzlauer Bergin ja Pankow’n rajoilla, hoitaa aamutoimet ja siirtyy polkupyörällään kaupungin toisella laidalla olevalle työpaikalleen (ensimmäisellä kerralla tämä kesti n. 40 sivua).

Yhtenä lauantaina Ernst on hälytetty töihin, jonne saapuu myös johtaja. Ernstille ei kerrota liikoja, mutta hänet on valittu suorittamaan sairastuneen työntekijän tehtäviä. Ernstin paikan vastaanottotiskillä on ottanut varamiespalvelun kaveri. Ernst viedään huppu päässä työtehtävänsä luo, ja koska asia on kansitekstissäkin kerrottu, voinen minäkin todeta, että Ernstin uuden tehtävän kohde on kuutio.

”---johtajatason sekaantuminen asiaan ja asioihin, joiden luonteesta ja merkityksestä Ernst itse oli kaikkea muuta kuin selvillä, oli nyt johtanut sinällään luonnolliseen, mutta lopun perin vahingolliseen käyttäytymismalliin, tilanteeseen, jossa hän ei kerta kaikkiaan kyennyt tunnustamaan olevansa kaikesta pihalla kuin puutarhatonttu.”

Jo Maailman luonnollisimman asian aloitusvirke on niin hieno, että sellaiseen ei moni uskaltaudu: ”Niin siis, odota vähän.” Kielellinen riemu jatkuu koko kirjan. ”Niitä pitkin loikki tai luikki jänis” – tavallisempi kirjoittaja valitsisi viimeistään tekstin loppuversioon, kumpi verbeistä kuvaa paremmin eläimen liikettä raitiovaunukiskojen poikki. On ihastuttavan rimmismäistä jättää molemmat lauseeseen.

Välillä Rimminenkin toki sortuu tarpeettomaan kikkailuun. Tyyliä lainatakseni: Vaikka (se) ”tietyllä tavalla” kuului ”asiaan”, lukukokemustani häiritsi (tai hankaloitti) lainausmerkkien, sulkujen, alleviivausten ”ja muiden vastaavien” jatkuva viljeleminen.

Rimmistä voi arvostella myös lukijan väkisin hämmentämisestä. Yksiä tyyli saattaa ärsyttää, mutta uskon, että useampia kiehtoo ja huvittaa. Itse puolustan Rimmistä ajatuksella, ettei tällaista tekstiä voi tuottaa väkisin. Se syntyy jossakin persoonallisen luovuuden lähteessä, useimmille ihmisille tuntemattomassa paikassa.

Teksti operoi aivan omalla tasollaan. Rimminen suhtautuu puhuttuun ja kirjoitettuun kieleen kunnioituksen ja ironian, pilkan ja arvostuksen sekoittavalla analyysillä. Jokainen sana on tärkeä, mutta yksikään ei ole tekstissä itsetarkoituksella. ” ”Asia” oli ”sillä” ”selvä”.”

Yksi tarinan päähenkilöistä on kertoja. Hän tietää kaiken ja antaa lukijalle myös vihjeitä tulevasta. Kertojalla on helppoa, koska hänellä on käytettävissään Ernstin muistiinpanot ja muita tietoja miehestä. Hän reflektoi Ernstin näkemystä tapahtumien kulusta kommentoiden ja tekstiä parannellen. Samalla kirjoittaja myös työstää omaa tekstiään.

”(Tämä Ernstin piinallisen tarkasti esittämä ”matkantekoselonteko”, kuten hän diskurssia tässä kohdin luonnehtii, olisi kai helpompi vain piirtää kartalle.)”

Kertojarakenne on kirjan nerokkain puoli: välillä kertoja puhuttelee meitä lukijoita, välillä suoraan minua. Asiat ovat tekstissä, suluissa ja alaviitteissä.

”Kun puhun ”meistä molemmista” niin oikeastaan tekisi mieli puhua ”molempien” sijaan ”kaikista”, sillä moni asia tässä sekasotkussa koskee paitsi sinua, myös (esimerkiksi) ”meitä”, ”häntä”, ”heitä” ja ”niitä”. Tiedän, että tämä on tavattoman epämääräistä ja -tyydyttävää, mutta koko vyyhti ei ikävä kyllä tunne oikopolkuja.”

Tekstissä on mukana kuvitusta, mutta ainakaan päällisin puolin se ei näytä liittyvän tarinaan. Niiden lisäksi on – kiitos – säännöllisiä siihenastisia tapahtumia yhteen kasaavia luetteloita.

Maailman luonnollisin asia on haastava, monitasoinen ja -ulotteinen lukukokemus. Se on hyvin koskettava kirja. Minä en osaa selittää, mikä on tuo mystinen ja kosminen kuutio, enkä kuvailla sitä niin, että asiasta tähän kirjoittaisin. Mutta samaan aikaan tuntuu, että tiedän, mistä Rimminen kirjoittaa.

Onnistuiko hän kirjallaan luomaan toista todellisuutta, uutta ulottuvuutta, jotakin sellaista, mitä ehkä tavoittelikin? Tarina vieraannuttaa, mutta tuntuu samaan aikaan hyvin kotoisalta ja lämpimältä. Ernst on irrallinen ja hajanainen hahmo omassa pienessä todellisuudessaan. Maailmassa on liian paljon reittimerkkejä.

Maailman luonnollisin asia ei ole juonivetoinen kirja, ja voin tunnustaa, etten ymmärrä, miten tarina päättyi. Oikeastaan sillä ei ole mitään väliä.

”Jollakin tasolla olen ollut ymmärtävinäni, että tällainen tarinallisuus elikkä ilmeisesti lähinnä asioiden ”kuvailu” on ikään kuin omiaan aiheuttamaan tunteita, ja tunteiden kautta myös itse ”asia” kai sitten on helpompi esittää.”

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta (1957 Otava, suom. Kai Kaila, saatesanat Jyrki Vainonen (2000), 146 s).


”Piikkiherne kukki, verenpisara-aidat olivat jo nupulla, vihreitä kukkuloita, turveläjiä, niin, vihreä on Irlanti, hyvin vihreä, mutta se ei ole yksinomaan  niittyjen vaan myös sammalen väri, varsinkin täällä.”

Lukeminen on pohjattoman hieno harrastus. Olin viime kuussa Rikhardinkadun kirjastossa Helsingin kaupunginkirjaston ja Suomen Mielenterveysseuran Toivoa kirjallisuudesta -illassa. Tilaisuudessa haastateltavana ollut kirjailija Olli Jalonen kertoi saaneensa toivoa Heinrich Böllin tuotannosta, ja erityisen tärkeä hänelle oli Päiväkirja vihreältä saarelta. Böllin tiesin Nobel-kirjailijaksi, mutten ollut miehen tuotantoa koskaan lukenut. Tätä kirjaa en tiennyt edes nimeltä. Nyt kolme viikkoa myöhemmin Päiväkirja vihreältä saarelta on vuoden tärkeimpiä lukukokemuksiani.

Böll perheineen matkustaa vuonna 1957 Irlantiin, ja kirjailija kertoo 5-15–sivuisissa teksteissä kok…