Siirry pääsisältöön

F.E. Sillanpää: Hurskas kurjuus

Frans Emil Sillanpää: Hurskas kurjuus (1919 Otava, 237 s).

Yleisradio julkaisi vuoden 2017 alussa Suomi 100 –juhlavuoden kunniaksi 101 kirjan listan. Listassa on kirja jokaiselta itsenäisyyden ajan vuodelta. Yritän lukea aikajärjestyksessä kaikki 85, joita en ollut aikaisemmin lukenut, vaikka juhlavuoden aikana se ei tulekaan onnistumaan. Tämä vaikuttaa kiinnostavalta tavalta tutustua monipuolisesti suomalaiseen kirjallisuuteen.


Myönnän, että välillä oli vaikeaa. Lukupinossa oli odottamassa uutta Zadie Smithiä, Ian McEwania, Jari Tervoa ja Elena Ferrantea – urbaania sykettä, musiikkia, teollisuusmiljöön rosoa, ihmissuhteita, monikulttuurisuutta, elämää, värejä ja iloa. Minulla oli kesken kirja, jossa ”Kyntöpäivä oli muuten raskaimpia päiviä, etenkin hevoselle.”

Nobel-kirjailijamme omana aikanaan kritisoitu teos alkaa ja päättyy keväällä 1918. Vaikka sen julkaisua viivytettiin (vuodella), on aikalaiskuvaus varmasti ollut sisällissodan jälkeisessä maassa poikkeuksellisen rohkea. 

Prologissa valkoinen jääkäri toimeenpanee Juha Toivolan kuolemantuomion, ja samaan koskettavaan kohtaukseen tämä ”päättynyt suomalainen elämäkerta” myös loppuu.

Tarina alkaa keriä kokoon Juhan 60 vuotta kestänyttä elämää lapsuudesta alkaen. Köyhyys, isän juoppous, nälkävuodet, huutolaisuus, suomenmielisyyden nousu ja luokkaerot; kaikki kuin Suomi-tarinan ydintä, ja sitä Hurskas kurjuus onkin, suorapuheinen ajankuva yhteiskunnan muutoksista satakuntalaisesta maalaispitäjästä katsoen.

”Tämän miehen elämäkerta on vaikeassa taitteessa; on taas alettava alusta. On edessä pitkiä turhia vuosia, jotka vievät tuleviin, vieraisiin aikoihin; on niin kuin olisi Jussin elämä saanut jo edes tähän päättyä.”

Kansakunnan kuohuvuosien heijastuma on karu yksittäisen ihmisen elämään: Juhan sukunimi vaihtuu isäntätilan mukaan ja etunimi sen perusteella, mikä isäntä haluaa sen olevan. Suomalainen mies tekee häpeissään ja huonommuuttaan, mitä käsketään ja mihin pystyy. Sortovuosia hän ei juuri huomaa, eikä suurlakko hetkauta. Äänioikeudella mies ei tee mitään.

”Yhdenkolmatta ikäisenä hän oli keskimittainen, hiukan länkisäärinen, tasatukkainen, harmaa-ihoinen mies. Joukossa hän oli jotenkin huomaamaton; kukaan ei pitemmälti viitsinyt häntä kiusatakaan. Moni elää nuoruutensa kulkurivuosina kaikkein täyteläisintä elämäänsä, jonka seikkailuja – sitten kun kuluva aika on ne kullannut – hän ei myöhemmin väsy kertomasta. Näin ei käynyt Jussin.”

Näin vuosisata myöhemmin Sillanpään kerronta tuntuu vähän naiivilta. Se on yksiviivaista, toteavaa ja ajoittain moralisoivaa. Vaikka elämä on kovaa, työ rankkaa ja menetykset raskaita, tunnekuvaus jää ohueksi. Erikoinen tenho tekstissä silti on. Elämä etenee askel kerrallaan: Riina-vaimo, lapsia, oma torppa, tölliläisen arki. Tunteille ei ehkä ole tilaa, mutta lopulta silmä kostuu, eikä ainoastaan  päähenkilöllä.

”Lämmöllä, valolla ja tuoksulla sydänmaan suuri luonto huuhtoo keskuudessaan piilevän ihmispesän pikku kurjuudet, niin etteivät sen tuoksut pääset vallitseviksi. Mutta sillä on yhä se ikuinen surunvoittoinen sivupiirteensä. Ensin se juhannukseen asti hiipii toiveina multaisilla seinustoilla, mutta ennenkuin se on toiveet täyttänyt, sisältyy siihen jo muiston väre.”

Juha Toivolan muuttuva suhde kuolemaan on Hurskaan kurjuuden kantava teema. Kuolema käy niin lähellä ja satuttaa niin kipeästi, että lopulta kaikki tunteet kuolevat. Perheenjäsenten kohtalotkaan eivät enää kosketa, ja Juhasta tulee rauhan ja sisäisen levon saavuttanut väsynyt mies. Hän halusi vain elää itsekseen, mutta tulee lopuksi tempaistuksi mukaan kohtalokseen koituvaan kapinaan kuin vahingossa. 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Muumipappa ja minä

Oli minun vuoroni soutaa, ja Muumipappa punkesi kömpelösti perätuhdolle.
– Kirjoitit sitten muistelmasi, sanoin sillä tavalla kysyvästi, että Muumipappa jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt.
– Niin, aloitin silloin, kun kurkkuni oli pahasti kipeänä, Muumipappa muisteli. – Kai ajattelin, että jos kuolen tähän, kukaan ei tiedä merenvahasta tehdystä raitiovaunustani.
– Mikä se on?
– Et ole lukenut muistelmiani, Muumipappa tokaisi terävästi. – Kaikkien yli nelikymppisten pitäisi kirjoittaa muistelmansa, ainakin niiden, jotka ovat saaneet aikaan jotakin hyvää.
Kiristin hieman tahtia, vene kulki nopeammin ja Muumipappa sai taas juonesta kiinni.
– Minut jätettiin löytölasten kodin ovelle paperipussissa, vaikka olisin toivonut, että edes korissa.
– Millaista siellä kodissa oli?
– Suurimman osan ajasta mietin, miksi oli niin kuin oli eikä päinvastoin, Muumipappa pohti. – Ja miksi minä olin minä enkä joku muu.
– Mitä ne muut löytölapset näistä pohdinnoista tuumasivat, kysyin arkaillen ja vastausta…