Siirry pääsisältöön

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän on täysin revitty.

”Jossain lähistöllä olivat hänen kämppäkaverinsa – ystävänsä – ja hän oli selvinnyt jälleen yhdestä päivästä paljastamatta yhtään salaisuutta ja saanut taas yhden päivän lisää matkaa nykyisen minänsä ja sen ihmisen väliin, joka hän oli kerran ollut.”

Niin kauan kuin ystävykset muistavat, Jude on kärsinyt kovista jalkakivuista. Hän myös vaivaantuu helposti JB:n projektista kuvata ystäviään arkisissa tilanteissa ja maalata näiden valokuvien perusteella tauluja.

Jude ei kerro entisestä elämästään kenellekään ja vuosien aikana on saavutettu yhteisymmärrys: ongelmia ja salaisuuksia tiedetään olevan, mutta niistä ei puhuta. Jude kertoo aina vain välttämättömän. Hän on kehittänyt tekniikoita olla puhumatta itsestään.

Jude ymmärtää itsekin, että hänen on alettava kertoa elämästään, muuten hän menettää otteen lopullisesti. Menneisyys on traumaattinen ja salattu, siitä tuntuu olevan mahdoton puhua, vaikka ympärillä on kilttejä ja välittäviä ihmisiä.

”Monta vuotta hän oli kuvitellut holvin, jonne hän päivän päätteeksi keräsi kuvat ja tapahtumasarjat ja sanat, joita ei halunnut enää ajatella; hän avasi raskasta teräsovea sen verran, että sai hätistettyä ne sisään ja työnsi sen nopeasti ja visusti kiinni. Mutta tämä menetelmä ei ollut tehokas: muistot tihkuivat silti ulos. Hän huomasi, että ne piti eliminoida eikä ainoastaan varastoida.”

Yanagihara ei oikeastaan esittele henkilöitään kirjan sivuilla, vaan heille syntyy luonne ja historia toiminnan ja ajatusten kautta. Kirjailija ikään kuin viipaloi henkilönsä siivu kerrallaan ja paljastaa heidät lukijalle tarinan edetessä. Oleellinen osa tarinaa ovat ajalliset takautumat, joita Yanagihara käyttää melko perinteisellä tavalla.

Lukukokemuksena Pieni elämä palautti mieleeni Jeffrey Eugenidesin laajat romaanit Middlesex ja Naimapuuhia. Yanagihara onkin amerikkalaisen paksun nykyproosan kuuliainen edustaja. Runsas sivumäärä mahdollistaa syvällisen henkilökuvauksen, mutta pelkkä sivumääräkään ei auta, taidot ratkaisevat.

Lähes tuhatsivuisia kirjoja tulee luettua kriittisesti, pohdittua olisiko jotakin voinut karsia. Minusta tällä kertaa ei olisi voinut. Yanagihara ei kuitenkaan täysin onnistu henkilöidensä kuljettamisessa vuosien halki. Tutustuin heihin kolmikymppisinä. Myöhemmin keski-iässä heidän henkilökuvauksensa ei ollut pysynyt fyysisen iän perässä. He olivat edelleen silmissäni nuoria. Yanagihara on ehkä itsekin aistinut tämän, koska miesten iästä muistutetaan tekstissä säännöllisesti.

Yanagihara käyttää lyhyitä osuuksia lukuun ottamatta kertojaa, joka kuvaa tapahtumia varsin seikkaperäisesti. Kirjan dialogi on runsasta ja vilkasta. Kun noin kolmannes kirjasta on takana, Yanagihara jättää muut henkilöt hetkeksi taustalle ja alkaa kertoa lukijalle Juden historiaa. Se ei ole mukavaa luettavaa.

Puolivälin jälkeen Juden hyeenat ovat saaneet lukijastakin otteen. Olen silloin hetkeksi lakannut tekemästä muistiinpanojani tätä kirjoitusta varten. Tarina on alkanut tiivistyä. Se on muuttunut niin lohduttomaksi ja vihan tunteita pintaan nostattavaksi, etten uskonut kirjoitetun fiktion sellaiseen pystyvän. Paikallaan on perinteinen varoitus: ei kaikkein herkimmille.

Kirjasta jää silti lopulta outo lämmin tunne. Siitä tulee riipaiseva tarina ystävyydestä, rakkaudesta, luopumisen mahdottomuudesta, riippuvuudesta toiseen ihmiseen. Ihmisen tyhjyydestä ja siitä, kun elämä hallitsemattomasti valuu sormien läpi. Pieni elämä on kirja, joka ankkuroituu lukuhistoriaani. Jude, Willem ja muut kulkivat kanssani, kun talvi rimpuili ja kevät koitti vuonna 2017.

Pieni elämä? Kaikkea muuta. Kaunis, järkyttävä ja unohtumaton.

”Ja hän itkee ja itkee, itkee kaikkea mitä on ollut, kaikkea mitä olisi voinut olla, jokaista vanhaa haavaa, jokaista vanhaa onnen hetkeä, itkee häpeästä ja ilosta, itkee koska lopultakin saa olla lapsi, jolla on lapsen oikut ja halut ja epävarmuudet---”


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Monika Fagerholm: Säihkenäyttämön loppu

”Jonkin aikaa järkytys jähmetti koulun ja koko Seudun. Mutta meni sitten ohi, mikä oli melkein vielä järkyttävämpää. Aika nopeasti, unohtui nopeammin kuin amerikkalainen tyttö konsanaan.”

Monika Fagerholmin romaanit Amerikkalainen tyttö (2005 Teos) ja Säihkenäyttämö (2009 Teos) muodostavat kaksiosaisen teosparin Säihkenäyttämön loppu. Olen eri mieltä esittelytekstien kanssa siitä, että kirjat ovat itsenäisiä osia. Ne voi kyllä lukea erillään, mutta silloin lukija jää mielestäni oleellisesta vaikutuksesta paitsi. Etenkään Säihkenäyttämöä ei kannata lukea ilman tai ennen Amerikkalaista tyttöä.

Alkuasetelmassa amerikkalainen tyttö Eddie kuolee vuonna 1969 pienessä kyläyhteisössä fiktiivisellä Seudulla. Tarina seuraa Eddieen kiintyneiden Björnin ja Bengtin kohtaloita, ja pääosaan nousee myös nuorten Sandran ja Doriksen ystävyys ja rakkaus. Vuosikymmeniä myöhemmin valokeilassa ovat edelleen Eddien kuoleman aikaiset tapahtumat ja osin samat henkilöt, mutta myös seuraavan sukupolven kivut j…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…