Siirry pääsisältöön

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän on täysin revitty.

”Jossain lähistöllä olivat hänen kämppäkaverinsa – ystävänsä – ja hän oli selvinnyt jälleen yhdestä päivästä paljastamatta yhtään salaisuutta ja saanut taas yhden päivän lisää matkaa nykyisen minänsä ja sen ihmisen väliin, joka hän oli kerran ollut.”

Niin kauan kuin ystävykset muistavat, Jude on kärsinyt kovista jalkakivuista. Hän myös vaivaantuu helposti JB:n projektista kuvata ystäviään arkisissa tilanteissa ja maalata näiden valokuvien perusteella tauluja.

Jude ei kerro entisestä elämästään kenellekään ja vuosien aikana on saavutettu yhteisymmärrys: ongelmia ja salaisuuksia tiedetään olevan, mutta niistä ei puhuta. Jude kertoo aina vain välttämättömän. Hän on kehittänyt tekniikoita olla puhumatta itsestään.

Jude ymmärtää itsekin, että hänen on alettava kertoa elämästään, muuten hän menettää otteen lopullisesti. Menneisyys on traumaattinen ja salattu, siitä tuntuu olevan mahdoton puhua, vaikka ympärillä on kilttejä ja välittäviä ihmisiä.

”Monta vuotta hän oli kuvitellut holvin, jonne hän päivän päätteeksi keräsi kuvat ja tapahtumasarjat ja sanat, joita ei halunnut enää ajatella; hän avasi raskasta teräsovea sen verran, että sai hätistettyä ne sisään ja työnsi sen nopeasti ja visusti kiinni. Mutta tämä menetelmä ei ollut tehokas: muistot tihkuivat silti ulos. Hän huomasi, että ne piti eliminoida eikä ainoastaan varastoida.”

Yanagihara ei oikeastaan esittele henkilöitään kirjan sivuilla, vaan heille syntyy luonne ja historia toiminnan ja ajatusten kautta. Kirjailija ikään kuin viipaloi henkilönsä siivu kerrallaan ja paljastaa heidät lukijalle tarinan edetessä. Oleellinen osa tarinaa ovat ajalliset takautumat, joita Yanagihara käyttää melko perinteisellä tavalla.

Lukukokemuksena Pieni elämä palautti mieleeni Jeffrey Eugenidesin laajat romaanit Middlesex ja Naimapuuhia. Yanagihara onkin amerikkalaisen paksun nykyproosan kuuliainen edustaja. Runsas sivumäärä mahdollistaa syvällisen henkilökuvauksen, mutta pelkkä sivumääräkään ei auta, taidot ratkaisevat.

Lähes tuhatsivuisia kirjoja tulee luettua kriittisesti, pohdittua olisiko jotakin voinut karsia. Minusta tällä kertaa ei olisi voinut. Yanagihara ei kuitenkaan täysin onnistu henkilöidensä kuljettamisessa vuosien halki. Tutustuin heihin kolmikymppisinä. Myöhemmin keski-iässä heidän henkilökuvauksensa ei ollut pysynyt fyysisen iän perässä. He olivat edelleen silmissäni nuoria. Yanagihara on ehkä itsekin aistinut tämän, koska miesten iästä muistutetaan tekstissä säännöllisesti.

Yanagihara käyttää lyhyitä osuuksia lukuun ottamatta kertojaa, joka kuvaa tapahtumia varsin seikkaperäisesti. Kirjan dialogi on runsasta ja vilkasta. Kun noin kolmannes kirjasta on takana, Yanagihara jättää muut henkilöt hetkeksi taustalle ja alkaa kertoa lukijalle Juden historiaa. Se ei ole mukavaa luettavaa.

Puolivälin jälkeen Juden hyeenat ovat saaneet lukijastakin otteen. Olen silloin hetkeksi lakannut tekemästä muistiinpanojani tätä kirjoitusta varten. Tarina on alkanut tiivistyä. Se on muuttunut niin lohduttomaksi ja vihan tunteita pintaan nostattavaksi, etten uskonut kirjoitetun fiktion sellaiseen pystyvän. Paikallaan on perinteinen varoitus: ei kaikkein herkimmille.

Kirjasta jää silti lopulta outo lämmin tunne. Siitä tulee riipaiseva tarina ystävyydestä, rakkaudesta, luopumisen mahdottomuudesta, riippuvuudesta toiseen ihmiseen. Ihmisen tyhjyydestä ja siitä, kun elämä hallitsemattomasti valuu sormien läpi. Pieni elämä on kirja, joka ankkuroituu lukuhistoriaani. Jude, Willem ja muut kulkivat kanssani, kun talvi rimpuili ja kevät koitti vuonna 2017.

Pieni elämä? Kaikkea muuta. Kaunis, järkyttävä ja unohtumaton.

”Ja hän itkee ja itkee, itkee kaikkea mitä on ollut, kaikkea mitä olisi voinut olla, jokaista vanhaa haavaa, jokaista vanhaa onnen hetkeä, itkee häpeästä ja ilosta, itkee koska lopultakin saa olla lapsi, jolla on lapsen oikut ja halut ja epävarmuudet---”


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Muumipappa ja minä

Oli minun vuoroni soutaa, ja Muumipappa punkesi kömpelösti perätuhdolle.
– Kirjoitit sitten muistelmasi, sanoin sillä tavalla kysyvästi, että Muumipappa jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt.
– Niin, aloitin silloin, kun kurkkuni oli pahasti kipeänä, Muumipappa muisteli. – Kai ajattelin, että jos kuolen tähän, kukaan ei tiedä merenvahasta tehdystä raitiovaunustani.
– Mikä se on?
– Et ole lukenut muistelmiani, Muumipappa tokaisi terävästi. – Kaikkien yli nelikymppisten pitäisi kirjoittaa muistelmansa, ainakin niiden, jotka ovat saaneet aikaan jotakin hyvää.
Kiristin hieman tahtia, vene kulki nopeammin ja Muumipappa sai taas juonesta kiinni.
– Minut jätettiin löytölasten kodin ovelle paperipussissa, vaikka olisin toivonut, että edes korissa.
– Millaista siellä kodissa oli?
– Suurimman osan ajasta mietin, miksi oli niin kuin oli eikä päinvastoin, Muumipappa pohti. – Ja miksi minä olin minä enkä joku muu.
– Mitä ne muut löytölapset näistä pohdinnoista tuumasivat, kysyin arkaillen ja vastausta…