Siirry pääsisältöön

Helmikuussa 2017 luetut



Suosituksiksi nousevat

Claes Andersson: Oton elämä (2011 WSOY, suom. Liisa Ryömä, 240 s).
Otto työskentelee ja mietiskelee kirjailijankammiossaan meilahtelaisen kerrostalon kuudennessa kerroksessa. Otto on lääkäri, entinen poliitikko, muusikko, kulturelli jalkapalloaktiivi – varsin paljon Claes Anderssonin oloinen mies. Oton elämä on omaelämäkerrallinen muistelmateos, mutta vahvasti kiinni myös nykypäivässä; aikalaisromaani, lukee kannessa. Kirjassa on sivistyneitä havaintoja tavallisesta elämästä, ihmisten välisistä suhteista, ryhmädynamiikasta, koko ihmiskunnasta. Anderssonin poliittinen näkemys ja turhautumat poliitikon uralta puskevat läpi, mutta se on helppo sallia, koska Andersson on aina tavallisen ihmisen puolella. Todella miellyttävä lukukokemus.

Marko Lempinen: Läpi helvetin. Marko Jantusen tarina (2016 Otava, 320 s).
Kirja muutaman viikon tarkkuudella ikätoveristani, jonka jääkiekkouraa seurasin intensiivisesti. Jantunen ei ole minulle sen tärkeämpi henkilönä kuin kukaan mukaan lahjakas jääkiekkoilija. En ole miestä koskaan tavannut, mutta säätäviä lätkä- ja muita jätkiä on varmasti ollut kaikkien tuttavapiireissä. Jantusen tarina on pysäyttävä, hänellä elämä oli luisumassa käsistä jo yläasteella, ja kirjan kuvaama alamäki on hurja. Marko Lempinen tavoittaa hienosti olennaisia elementtejä päihderiippuvuudesta, ja toivon kirjan auttavan yhdessä tarkoituksessaan, eli varoittavana esimerkkinä. On nimittäin sekin vaihtoehto, että huumeiden käyttö saa tällaisista tarinoista ansaitsematonta ja tarkoittamatonta glooriaa. Kiitän Jantusta kaikista unohtumattomista hetkistä kaukalossa ja toivon kaikkea parasta elämässä – silloinkin, kun huomio hänen ympäriltään vähitellen hälvenee ja tavallinen keski-ikäisen miehen arki alkaa.

Volter Kilpi: Pitäjän pienempiä 

Antti Tuuri: Tangopojat

Hanna Weselius: Alma! (2016 WSOY, 207 s).
Hieno, palkittu esikoiskirja on sykäyksittäinen tarina naisista. Alma on parhaiten tunnettu säveltäjä Gustaf Mahlerin vaimona, Aino on kahden tyttären yksinhuoltaja, lakimies hoitaa elatuskiistoja, glamourmalli on julkista riistaa, nigerialaistytöt kaapataan koulustaan nukkumasta. Hanna Weseliuksen kieli on upeaa ja kirjan parhaissa kohdissa kuvaus on mestaritasoa. Jotta lukukokemukseni olisi ollut vielä parempi, olisin kaivannut lisää yhteyksiä kirjan osien välille.


Lukukokemuksina säilyvät

James McBride: The Good Lord Bird (2013 Riverhead Books, 417 s).
The Good Lord Bird sai National Book Awardin vuonna 2013, Ta-Nehisi Coatesin Between The World And Me vuonna 2015 ja Colson Whiteheadin The Underground Railroad vuonna 2016. Keskimmäinen luokitellaan tietokirjaksi rotukysymyksen historiasta ja kaksi muuta kertovat samoista tapahtumista orjuuskysymyksen leimahtaessa Amerikan sisällissodaksi. Viesti on vahva: Amerikassa taitaa olla orjuuden vaikutuksissa paljon enemmän pureskeltavaa ja kirjoitettavaa kuin olen ymmärtänytkään. Samalla tämä havainto on todiste siitä, kuinka kaunokirjallinen fiktio voi auttaa ymmärtämään reaalimaailmaa.
James McBriden kirja on hyvä, se kannattaa lukea. En halua juonipaljastuksen uhan takia mennä liikaa yksityiskohtiin, mutta kirjassa on kiinnostavasti rinnasteinen asetelma sukupuolen ja rodun kesken: ellet voi olla oma itsesi, et voi olla vapaa.

Riitta Jalonen Kirkkaus (2016 Tammi, 347 s).
Kehuttu kirja uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta sekoittaa faktan ja kuvitelman. Teos on raadollisen kovan lapsuuden, mielisairauden hoidon ja lahjakkuuden kuvaus. Frame säilytti henkisen tasapainonsa kirjoittamisen avulla. Riitta Jalosen Kirkkaus mainittiin monissa yhteyksissä yhtenä viime vuoden parhaista kirjoista, mutta pettymyksekseni en itse saanut niin paljon irti.

Konrad Lehtimäki: Ylös helvetistä


Unohduksiin painuvat

Veikko Huovinen: Pojan kuolema (2007 WSOY, 115 s).
Kansilehden tieto, että Veikko Huovinen ei anna tämän kirjan tiimoilta haastatteluja ja toivoo, ettei häneen oteta yhteyttä, kertoo oikeastaan olennaisen. Kyseessä on äärettömän henkilökohtainen kirjoitus. Se on pelkistetty ja yksinkertainen tarina kirjailijan hukuttautuneesta pojasta, eikä siitä ulkopuolinen voi olla mitään erityistä mieltä. Mielipiteen esittäminen tuntuu ikävältä.

Torgny Lindgren: Taiteilja Klingsor (2014 Tammi, suom. 2017 Liisa Ryömä, 173 s).
Keltaisen kirjaston vuoden 2017 avaus jätti kylmäksi. Kirja kertoo omalaatuisen kuvataiteilija Klingsorin elämästä elämäkertatutkijoiden silmin. Se on lyyrinen ja kaunis ihmiskuvaus, mutta teksti on liian painavaa. Jokaisella sanalla ja lauseella on paikkansa, mutta teksti ja lukija eivät mahdu hengittämään.

Veijo Meri: Jääkiekkoilijan kesä (1980 Otava, 170 s).
Veijo Meren modernin kirjallisuuden klassikko on nuoren jääkiekkoilijan, Illun miehistymiskertomus 1950-luvun Hämeenlinnassa. Tarinassa ei oikeastaan ole pääjuonta, vaan tapahtumat etenevät henkilöiden kautta. On sotaveteraaneja, naisia, pikkurikollisia.
Jotkut sivutarinoista olivat hyviä, mutta kokonaisuus jäi ohueksi. Lähinnä paikkasin tällä oman kirjasivistykseni puutteita; suureksi lukukokemukseksi kirjasta ei ollut.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Leeni Peltonen: Valvomo

Leeni Peltonen: Valvomo. Kuinka uneton oppi nukkumaan (2016 Otava, 240 s).

”Uni vaikuttaa kaikkeen, ja kaikki vaikuttaa uneen.”


Pidän jääkiekosta ja Pohjois-Amerikan ammattilaissarja NHL:n seuraamisesta. Vaikka yhä useampi sen otteluista lähetetäänkin Suomen aikaa illalla, on tavallisin pelien alkamisaika 2.05. NHL:stä onkin tullut minulle maaginen kirjainyhdistelmä, rakas yöllinen seuralainen.

Diagnoosimääritelmän perusteella olen ollut unihäiriöinen kymmenisen vuotta. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeutta nukahtaa iltaisin. Mutta aikaiset heräämiset, ne ovat piinaa. Usein klo 03-jotakin, pahimpina aikoina heti puolen yön jälkeen jo hereille. En ole tarvinnut herätyskelloa.

Kiinnostuin Leeni Peltosen juuri ilmestyneestä Valvomosta ja sainkin sen luettavakseni aika nopeasti. Päätettyäni kirjoittaa kirjasta tänne toivon kuitenkin välttäväni unihäiriöisen valitustilitys –sävyn. Haluan kirjoittaa Leeni Peltosen hyvästä kirjasta ja peilata sitä omiin kokemuksiini. Valvomossa Peltonen kert…

Rosa Liksom: Väliaikainen

Rosa Liksom: Väliaikainen (2014, Like 175 s).


Olen aina pitänyt Rosa Liksomin tekstistä. Väliaikaisen sisäkannen silmäily paljastaa kuitenkin armottoman totuuden: 30 vuoden uralle listatuista 18 teoksesta olen lukenut neljä. Siihen tulee muutos.




Tunnustaudun mieluiten pidemmän proosan ystäväksi, mutta Rosa Liksom osoittaa uutuudellaan, että ison tarinan ja kirjavan kuvauksen voi luoda myös pienistä paloista, sirpaleittain. Väliaikainen koostuu kolmesta osasta: Muu maailma, Kaspar Hauser ja Pohjoinen. Niissä on yhteensä 63 kertomusta, ja väleihin Liksom on sijoittanut neljä omituista eläintarinaa. Lyhyet kertomukset eivät juonen osalta liity toisiinsa ja satunnaisesti toistuvat tutut nimetkin kertonevat eri henkilöistä. Nämä puolen, yhden ja kahden sivun kertomukset muodostavat kuitenkin hienon kokonaisuuden.




Teen karkean jaon: 70 ensimmäistä sivua ollaan etelän lähiöissä, loput 100 Pohjois-Suomessa. Myös teksti muuttuu. Pystyn korkeintaan tyydyttävästi arvioimaan Liksomin lähiökieltä, en…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…