Siirry pääsisältöön

Jose Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi

Jose Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi (1984 Tammi, suom. 2012 Sanna Pernu, 539 s).


Myönnän, etten tiedä Fernando Pessoan runoudesta yhtään mitään, sekä sen, että omat rajani lukuharrastajana tulivat vastaan tämän erittäin kunnianhimoisen romaanin äärellä. Portugalilainen runoilija Fernando Pessoa kuoli vuonna 1935. Pessoa tuli tunnetuksi lukuisten alter egojen käyttämisestä. Yksi hänen käytetyimmistä taiteilijapersoonistaan oli nimeltään Ricardo Reis.

Jose Saramagon vuonna 1984 kirjoittaman romaanin päähenkilö on Ricardo Reis. Hän saapuu valtamerilaiva Highland Brigaden matkassa sateen piiskaamaan Lissaboniin vuonna 1935. Ricardo Reis on Portosta kotoisin oleva 48-vuotias lääkäri, joka on lähtenyt Portugalista 16 vuotta aiemmin maanpakoon, asunut Rio de Janeirossa ja palaa nyt kotimaahansa.

Ensi toimekseen itsekin runoja kirjoittava Reis käy ihailemansa Pessoan haudalla. Runoilija ilmestyy myöhemmin henkiolentona Reisin hotellille tämän keskustelukumppaniksi, ja miehet ystävystyvät. He puhuvat kirjallisuudesta, maailmasta, yksinäisyydestä. Ricardo Reisin elämään Lissabonissa, hänen viimeiseen vuoteensa, liittyvät kiinteästi myös naiset Lidia ja Marcenda, jotka hekin ovat todellisuudessa Fernando Pessoan runojen henkilöitä.

”Ricardo Reis laskeutuu katua verkalleen käyttäen sateenvarjoa kävelykeppinä, jonka kärki iskeytyy katukiveykseen aina yhtaikaa kepinpuoleisen jalan kanssa, kepistä lähtevä ääni on terävä, tarkka, kuuluva muttei kuitenkaan kaikuva, ääni on tietyllä tapaa vetinen, ellei nyt sitten ole täysin järjetöntä kutsua ääntä vetiseksi, siltä se kuitenkin kuulostaa, kun sateenvarjon rautainen kärki osuu kalkkikiviin, näissä lapsellisissa mietteissä Ricardo Reis kulkee eteenpäin (…)”

Jose Saramago kirjoittaa ihmisen ajatuksenlennon tajunnanvirtamaista kuvausta, mikä on hänelle ominaista. Teos ei kuitenkaan ole kielellisesti haastavinta tai kiehtovinta Saramagoa. Henkilöillä on tarinassa nimet ja kirjan lauseet pysyvät pääsääntöisesti kohtuun mitassa.

Ricardo Reisin viimeistä vuotta pidetään ilmeisesti yhtenä Saramagon mestariteoksista. Itse olen vähän eri mieltä. Tuntuu kuin Saramagon tyyli ja kieli olisivat vuonna 1984 olleet vielä kehittymässä. Esimerkiksi dialogi ei ole niin persoonallisesti ja häikäisevän taidokkaasti kerronnan sisällä kuin miehen parhaina pitämissäni romaaneissa kymmenisen vuotta myöhemmin.

Saramago käyttää kaikkitietävää kertojaa, mutta ei kovin yksiselitteisesti. Kertoja tietää kaiken, mutta kertoessaan tarinaa hän samalla harrastaa metatason tarkkailua ja kommentointia. Jos minun pitäisi valita elementti, josta eniten pidän Saramagon tuotannossa, on se juuri tämän moniulotteisen lukukokemuksen rakentaminen. Hän tavallaan luo kolmikärkisen suhteen itsensä, henkilöidensä ja lukijan välille. Saramago käyttää paljon monikon ensimmäistä persoonaa.

”Häntä seuraa kantaja, jonka ulkoista olemusta ei parane ryhtyä selostamaan yksityiskohtaisesti, koska joutuisimme muuten jatkamaan hänen tarkasteluaan loputtomiin estääksemme täydellisen sekaannuksen sen ihmisen mielessä, jonka tulisi erottaa heidät toisistaan, jos sellaista nyt sitten vaadittaisiin, nimittäin tästä miehestä meidän pitäisi sanoa, että hän on luiseva, harmaatukkainen ja tummaihoinen ja sileäleukainen, niin kuin jo todettiin edellisestä miehestä, ja kuitenkin he ovat aivan erilaisia, matkamies ja kantaja.”

Euroopassa kuohuu 1930-luvulla. Moni Jose Saramagon kirja käy myös historian oppitunnista. Tällä kertaa maailmaa tarkkaillaan maailmansotaa edeltävän ajan portugalilaisesta näkökulmasta. Joskus hairahdun luulemaan tietäväni jotakin historiasta vain havahtuakseni, että hyvin lähellä, vain pienen Euroopan toisella laidalla, on vanhoja sivistysvaltioita, joiden lähihistorian tuntemus on perin hataralla pohjalla. Mussolini, joo. Espanjassa oli se diktatuuri, ai Portugalissakin oli? Kansallisesti Ricardo Reisin viimeinen vuosi on varmasti eheyttävä tarina; Portugalin siirtomaavallan, siirtolaisuuden ja diktatuurin dramaattinenkin tulkinta.

”Me portugalilaiset vähät välitämme isänmaasta tai maailmasta, meille tärkeintä on löytää paikka jossa saa syödäkseen ja kerätyksi hieman rahaa säästöön, olkoon se sitten Brasilia, johon muutti maaliskuussa kuusisataakuusi portugalilaista, tai Argentiina, jossa on jo yli kuusikymmentäviisi meikäläistä, kaikkiin muihin maihin muutti vain kaksi ihmistä, esimerkiksi Ranskaan ei lähtenyt kukaan, se maa ei sovi rahvaanomaisille portugalilaisille, siellä on toisenlainen sivistys.”

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta (1957 Otava, suom. Kai Kaila, saatesanat Jyrki Vainonen (2000), 146 s).


”Piikkiherne kukki, verenpisara-aidat olivat jo nupulla, vihreitä kukkuloita, turveläjiä, niin, vihreä on Irlanti, hyvin vihreä, mutta se ei ole yksinomaan  niittyjen vaan myös sammalen väri, varsinkin täällä.”

Lukeminen on pohjattoman hieno harrastus. Olin viime kuussa Rikhardinkadun kirjastossa Helsingin kaupunginkirjaston ja Suomen Mielenterveysseuran Toivoa kirjallisuudesta -illassa. Tilaisuudessa haastateltavana ollut kirjailija Olli Jalonen kertoi saaneensa toivoa Heinrich Böllin tuotannosta, ja erityisen tärkeä hänelle oli Päiväkirja vihreältä saarelta. Böllin tiesin Nobel-kirjailijaksi, mutten ollut miehen tuotantoa koskaan lukenut. Tätä kirjaa en tiennyt edes nimeltä. Nyt kolme viikkoa myöhemmin Päiväkirja vihreältä saarelta on vuoden tärkeimpiä lukukokemuksiani.

Böll perheineen matkustaa vuonna 1957 Irlantiin, ja kirjailija kertoo 5-15–sivuisissa teksteissä kok…