Siirry pääsisältöön

Cormac McCarthy: Veren ääriin

Cormac McCarthy: Veren ääriin eli lännen punainen ilta (1985 WSOY, suom. 2012 Kaijamari Sivill, 396 s).


Cormac McCarthyn romaani sijoittuu Amerikan ja Meksikon rajaseuduille vuosien 1849 ja 1878 välille. Sen taustalla on tositarina niin kutsutusta Glantonin jengistä. He ovat sekalainen sakki rujoja miehiä, sotien peruilta ja armeijan hylkiöistä kasautunut rosvojoukko. Ryhmä operoi intiaaniheimojen, amerikkalaisten ja meksikolaisten taistelutantereilla. Heidän ainoa intressinsä ovat villien päänahat, joista maksetaan hyvä hinta.

Tarinassa on paljon henkilöitä, mutta kaksi keskushahmoa. Poika, tarinan alussa 14 vuotta, on lähtöisin julmista oloista. Hän jää tuntemattomaksi, en ole varma oliko hänellä tarinassa edes nimeä. Hän on olemassa vain omiensa ja muiden tekojen kautta, ja useimmiten toiminta on väkivaltaa. Toinen on tuomari, joka edustaa pahuuden arkkityyppiä. Tuomarilla on terävä äly, hänen ulkomuotonsa on epäinhimillinen, toiminta suurta julmuutta.

”Vasta nyt lapsi on riisuttu kaikesta siitä mitä hän on ollut. Hänen alkuperänsä käy etäiseksi kuin hänen matkansa määrä, eikä tämän maailman taipaleella enää tule vastaan niin hurjia ja julmia seutuja että niillä koeteltaisiin voiko luomistyön muovata ihmisen tahtoon tai onko hänen oma sydämensä toisenlaista savea.”

Veren ääriin kertoo rajattomasta pahasta. Se laittaa miettimään, mitä mieltä on lukea väkivallasta viihteen ja tarinallisuuden elementtinä. Kirjan henkilöt ovat rujoja ja arvaamattomia hahmoja, groteskeja epähenkilöitä. Tapahtumat etenevät hitaasti ja kuin vääjäämättä sisältäen silti nopeita käänteitä ja armotonta väkivaltaa. Kohtaukset päättyvät usein kuin vaivihkaa verenvuodatukseen.

”He jatkoivat juomista ja tuuli puhalsi kaduilla ja tähdet jotka olivat olleet pään päällä painuivat matalalle länteen ja nämä nuoret miehet joutuivat selkkauksiin muiden kanssa ja lausuttiin sanoja joita ei enää saanut oikaistua ja aamun koitteessa poika ja alikorpraali polvistuivat sen Missourin pojan viereen jonka nimi oli ollut Earl ja puhuttelivat häntä nimellä mutta hän ei vastannut enää. Hän makasi kyljellään sisäpihan pölyisessä maassa. Miehet olivat lähteneet, huorat olivat lähteneet. Joku vanha ukko lakaisi kapakan maalattiaa. Poika makasi kallo murskana verilammikossa, kukaan ei tiennyt kenen syystä.”

Mitä tahansa voi tapahtua eikä mikään ole pyhää. Veriset näytökset tapahtuvat usein rapistuneissa kirkoissa - ihmisyyden rauniolla. Kävi seurueen jäsenille matkalla mitä tahansa, McCarthy ei sille faktojen toteamisen jälkeen uhraa riviäkään, vaan matka jatkuu. Edessä ovat autiomaa, luonnonvoimat, viholliset ja loputon kulkeminen. Ihmisten tunteet, ajatukset ja elämänkatsomus tulevat esille vain paikoittain ja hyvin hienovaraisesti.

”Sinä yönä Glanton tuijotteli hiipuvaan tuleen kauan. Joka puolella hänen ympärillään miehet nukkuivat mutta paljon oli muuttunut. Niin moni heistä oli tapettu. Hän katseli tulta ja jos siinä näkyi ennusmerkkejä, se oli hänelle samantekevää. Hän oli elävä näkemään läntisen meren ja hänelle oli aivan sama mitä tuleman piti sillä hän oli kaikkina aikoinaan kokonainen.”

Cormac McCarthyn teksti ja Kaijamari Sivillin suomennos ovat persoonallisen hyviä. Peruskerrontaan sekoittuvat naiivi suomalaisten murteiden sävyttämä puheenparsi sekä espanjankieliset termit, jotka on käännetty loppuliitteessä. Tämä epäilytti aluksi, ja epäilyttää taas tässä kirjoitettuna, mutta ratkaisut toimivat erinomaisesti. Kielellisen nerokkuuden kruunaavat hiljentävän upeat kuvaukset esimerkiksi näkymästä pöytävuoren huipulta autiomaan jokaiseen ilmansuuntaan tai apassilauman villistä hyökkäyksestä.

”Qué pasa aqui?
Glanton katsoi sotilaita vailla mielenkiintoa.
Nada, Speyer sanoi. Todo va bien.
Bien? Kersantti katseli kuolleita lintuja, vuohta.
Nainen tuli taas ovelle.
Está bien. Holden sanoi. Negocios del Gobernador.”

On vaikea saada kiinni, mikä kirjasta tekee näin tavattoman hyvän, poikkeuksellisen lukukokemuksen. Kansitekstin arvostelulainauksen mukaan romaani jättää jäljen sieluun, mutta minulla Veren ääriin jää jonnekin sielun, sydämen ja sisuskalujen väliin.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Muumipappa ja minä

Oli minun vuoroni soutaa, ja Muumipappa punkesi kömpelösti perätuhdolle.
– Kirjoitit sitten muistelmasi, sanoin sillä tavalla kysyvästi, että Muumipappa jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt.
– Niin, aloitin silloin, kun kurkkuni oli pahasti kipeänä, Muumipappa muisteli. – Kai ajattelin, että jos kuolen tähän, kukaan ei tiedä merenvahasta tehdystä raitiovaunustani.
– Mikä se on?
– Et ole lukenut muistelmiani, Muumipappa tokaisi terävästi. – Kaikkien yli nelikymppisten pitäisi kirjoittaa muistelmansa, ainakin niiden, jotka ovat saaneet aikaan jotakin hyvää.
Kiristin hieman tahtia, vene kulki nopeammin ja Muumipappa sai taas juonesta kiinni.
– Minut jätettiin löytölasten kodin ovelle paperipussissa, vaikka olisin toivonut, että edes korissa.
– Millaista siellä kodissa oli?
– Suurimman osan ajasta mietin, miksi oli niin kuin oli eikä päinvastoin, Muumipappa pohti. – Ja miksi minä olin minä enkä joku muu.
– Mitä ne muut löytölapset näistä pohdinnoista tuumasivat, kysyin arkaillen ja vastausta…