Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2017.

Italo Calvino

Varmaan kysytte mitä helkkaria me siellä kuussa oikein teimme. Minä selitän sen.
Luin tänä ja viime vuonna Italo Calvinon (1923-1985) koko suomennetun tuotannon. 11 teosta on julkaistu, osittain postuumisti, vuosina 1952-1997. Olin aiemmin lukenut Calvinoa vain satunnaisesti ja koin tämän aukoksi lukuharrastuksessani. Etenkin, kun italialaiskirjailijan nimi tulee taajaan vastaan viittauksina, suosituksina ja monien nimeämänä vaikuttajana.

Calvino kirjoitti paljon novelleja ja pieniä kertomuksia. Calvinon romaanitkin ovat mitaltaan verrattain lyhyitä. Tuotannon ytimen muodostavat allegoriat ja absurdit tarinat. Sadun tai omituiselta tuntuvan tarinan keinoin on kerrottu reaalisesta yhteiskunnasta, ihmisistä ja maailmasta, usein uskonnosta, välillä koko maailmankaikkeudesta.

Calvino antaa lukijoilleen loputtomasti tulkintamahdollisuuksia. Hän houkuttaa katsomaan maailmaa eri tavalla kuin miten on opittu. Puuhun kiivennyt ja sinne jäänyt pieni paroni on yhteisöstään karannut, juuriltaan …

Heinäkuussa 2017 luetut

Suosituksiksi nousevat

Annika Idström: Veljeni Sebastian (1985 WSOY, 180 s).
Idströmin läpimurtoteosta voitaneen tituleerata 1980-luvun postmoderniksi klassikoksi. Se kertoo ulkonäöltään ja ajatuksiltaan poikkeuksellisesta 11-vuotiaasta  itähelsinkiläisestä Antista. Poika yrittää selvitä perhehelvetistään, jonka kiinnekohdat ovat kaikkea muuta kuin vakaat. Tunnelma korostuu Idströmin taitavan kerronnan myötä: se on moneen hajoavaa ja epäluotettavaa.

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät (2004 Otava, 382 s).
Kähkösen Kuopio-sarjan kolmas osa sijoittuu välirauhan aikaan, talveen 1940 ja kevääseen -41. Olot Tuomen suvussa ja naapurustossa vakiintuvat hetkeksi ja aluillaan on jo varovainen tulevaisuuden odotus. Taustalla ovat kuitenkin maailmanpolitiikan uutiset ja vähitellen uuden sodan uhka konkretisoituu. Suomessa eletään voimakasta kommunismin vastaista aikaa ja kansalaisia viedään turvasäilöön. Kähkösen hieno romaanisarja on hyvässä vauhdissa.

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

Rosa …

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

Kesän kerran mentyä, elämän kerran mentyä. Pertti Lassilan kolmas romaani on, kuten edeltäjänsä Ihmisten asiat(2013)  ja Armain aika (2015), tavattoman hieno.


On aika yllättävää, että oppinut kirjallisuuden ammattilainen Lassila kirjoittaa tällaisia kirjoja. Odottaisin ehkä jotakin vaikeampaa, mutta kaikkein vaikeintahan on taito tehdä asiat yksinkertaisesti. Kokenut kirjallisuusmies on halunnut kirjoittaa kirjan kunnioituksesta vanhaa suomalaista kertovaa proosaperinnettä kohtaan. Lassila kirjoittaa hienosti, mutta pienistä asioista jää tunne, että hän leikittelee kanssamme, kirjoittaa tarkoituksella retroa.
Joskus oli kiihkeää, joskus salaperäistä ja vuosisadan lopussa moni innostui Kalevalasta ja Karjalasta, jonne piti vaivalloisesti matkustaa. Jokainen vääräsääri äijä ja hampaaton akka, jonka siellä kohtasi, oli jalo suomalainen ja minkä ne suustaan päästivät, kirjoitettiin muistiin ja ihmeteltiin ja ihailtiin.
Lassilan romaanit ovat viehättävän vanhanaikaisia pieniä taideteoksia.…

Rosa Liksom: Kreisland

Lappilainen Kreislandin kylä syntyy kuin luomiskertomuksessa. Alussa ovat ensimmäiset ihmiset, susipari Ristiina ja Ransu sekä Regriina. Regriinan poikalapsi Juho on kuin piru ja Saatanalle syötti, mahdollisia isiä ovat ainakin Paulus-renki ja Pehtoori. Ristiinan ja Ransun tyttären nimi on Impi.

Juho Gabriel ja Impi Agafiina kasvavat ja elävät toisistaan tietämättöminä.
Juhosta varttuu jo lapsena iso ja kykenevä, hän asuu setänsä luona Koira-Kaisan imettämänä ja piikomana. Juhosta tehdään miestä, hän tappaa rakennusmestarin ja vangitaan, mutta karkaa sodan sytyttyä.

Impi Agafiina syntyy saunassa porsaana, ja hetki on täynnä pohjoisen mystiikkaa ja symboliikkaa. Impi viedään pian pois, otetaan rikkaan laivanvarustajan kartanoon huostaan. Kasvattajaäidiksi ryhtyy Signe Säppi, ja Impi pestään, keritään ja kesytetään. Häntä ryhdytään sivistämään urakalla. Impillä on sankarin selkäranka, ja hän kokee tarinan aikana monta uudelleensyntymää.
Se ko näki syöpäläisten ja poronkarvavellin ryy’y…

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut

Marja-Liisa Vartion (1924-1966) viides romaani Hänen olivat linnut julkaistiin postuumisti vuonna 1967. Romaanin ilmestyessä kotimaisen kirjallisuuden 1950-luvulla alkanut eriytyminen ja kirjallisuuden muotojen hajautuminen oli jo pitkällä.

Hänen olivat linnut on henkilökeskeinen romaani. Tapahtumat etenevät ruustinna Adele Bromsin, hänen palvelijansa Alman sekä ruustinnan lankomiehen Holgerin vuorovaikutuksessa. Adele Broms on vanha ja katkera leski, joka haastaa koko ajan riitaa Alman kanssa. Adelea pidetään epävakaana ja harhaisena, ja monen mielipiteen mukaan hän olisi laitoshoidon tarpeessa. Alma, jonka ulkomuotoa kuvataan miesmäiseksi, on katkera oman lapsuutensa tapahtumista ja ajautuu myös Adelen kanssa jatkuvasti konfliktiin. Holger on apteekkari, jolla on muita henkilöitä läheisemmät ja lämpimämmät välit Adeleen ja Almaan.

Tapahtumien taustalla on Adelen miehen, rovasti Birger Bromsin kuolema sekä sitä edeltänyt pappilarakennuksen tuhonnut tulipalo. Alma työskentelee vanhene…

Kesäkuussa 2017 luetut

Suosituksiksi nousevat
Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu (1964 Gummerus, 229 s).
Lukuvuoden toistaiseksi suurin yllätys. Mukan moderni klassikko on syvällinen ja lumoava ihmismielen kuvaus. Se kertoo lappilaisista Siskonrannan asukkaista ja heidän karusta elämästään, lemmenkipeydestä, uskonnon voimasta ja syyllisyydestä. Mukka kuvaa mestarillisesti pohjoisen luonnon kiertokulkua ja elinympäristön voimaa sekä kuvallistaa niiden avulla ihmismielen syövereitä.

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa (2016 Teos, 333 s).
Tarina seuraa Saaran ja Elisabethin suhdetta vuoden 1956 Töölössä. Teksti käy välillä sotavuosissa ja tapahtumat sijoittuvat myös Pariisiin, Tukholmaan ja Porvooseen. Kirjan isoina teemoina ovat ystävyys, rakkaus ja luottamus. Juoni on ehkä hieman turhan monisyinen, koska Parkkinen sisällyttää siihen kylmän sodan vakoojatarinaa, Natsi-Saksan rotuoppia sekä kustannusmaailman käänteitä. Se hieman tukahduttaa. Kirjan lukujen nimet ja osin kerrontakin rakentuu herkullisten resep…

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni

Turkkilainen Nobel-kirjailija Orhan Pamuk kirjoitti tätä uusinta romaaniaan kuusi vuotta. Työ on varmasti ollut valtava, olkoonkin että Pamuk kirjoittaa kaupungista, joka on ollut hänen kotinsa yli 60 vuotta. Kummallisen mieleni lukeminenkaan ei ole ihan keveimmästä päästä. Sivuja on lähes 800, alussa on selventävä sukupuu, lopussa fiktiivisten ja todellisten tapahtumien kronikka sekä vielä viisisivuinen henkilöhakemisto.

Kummallinen mieleni etenee alkulukujen jälkeen kronologisesti vuodesta 1968 vuoteen 2012. Pääasiallisena paikkana on Istanbul, mutta tapahtumat sijoittuvat myös henkilöiden kotiseudulle, köyhälle Beysehirin alueelle Turkin maaseudulla.

Kuvatun neljän vuosikymmenen aikana Istanbul muuttuu perusteellisesti, sen väkiluku kasvaa kymmenellä miljoonalla. Perinteisten asuinalueiden matalat talot puretaan ja korvataan pikavauhdilla pystytetyillä kerrostaloilla. Sähköjä vedetään, siltoja rakennetaan ja metrotunneleita kaivetaan.

Tapahtumien kulku on sinällään yksinkertainen. …

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…

Radiohead: Fitter Happier

Never washing spiders down the plughole
Sosiologian laitoksella puhuttiin 1990-luvulla postmodernismista. Yhteiskunta satsasi koulutukseeni, kuuntelin luennot, luin kirjat, keskustelinkin aiheista. Sain opinnot päätökseen ja valmistuin, mutta en ole ihan varma, ymmärsinkö lopulta, mistä oli kyse. Sanasta postmoderni minulle tulee ensimmäisten asioiden joukossa mieleen Radioheadin kappale Fitter Happier vuodelta 1997.

An empowered and informed member of society
Ajankohtaisten tapahtumien ja ajan tunnusmerkkien luettelemiseen perustuva pop-lyriikkaa on oma taiteenlajinsa. Etsimättä tulevat mieleen R.E.M:n It’s The End Of The World (As We Know It), Zen Cafen Aamuisin ja Kentin Belle Epoque. Lajille ominaista on viehättää aluksi, mutta vanhentua nopeasti. R.E.M:n tulkinta vuodelta 1989 kuulostaa vanhojen vatvomiselta, Samuli Putron elämänohjeetkaan (2002) eivät nykymaailmassa enää täysin uppoa, Kentin tulkinta ajastamme on vasta kolme vuotta vanha, mutta senkin ympärillä ilma alkaa ummehtu…

Toukokuussa 2017 luetut

Suosituksiksi nousevat

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (2012 WSOY, suom. Helinä Kangas 2017, 508 s).
Napoli-sarjan toisen osan alaotsikko on nuoruus. Napolilaiset Elena ja Lila kasvavat lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle, mutta nuorille tapahtuu jo asioita enemmän kuin monille elämänsä aikana. Elena kirjoittaa tarinaa 60-vuotiaana muistellessaan aikoja ja hänellä on käytössään myös Lilan muistiinpanoja. Tarina sai ensimmäisessä osassa alkunsa, kun Lila oli kadonnut ja tyttöjen tiet alkavat erota tässä toisessa kirjassa. Rehevää, maanläheistä, köyhää ja rosoista tekstiä. Hieno kirjasarja meneillään, sääli vain että ne ilmestyvät suomennoksina liian harvaan tahtiin.

Sirpa Kähkönen: Rautayöt (Otava 2002, 281 s).
Kuopio-sarjan toisen osan myötä taisin tulla kunnolla tempaistuksi mukaan tarinaan. Rautayöt on Kähköseltä selvä tasonnosto sarjan avauksesta. Nyt ollaan välirauhan ajassa ja Tuomen suvun naisten harteilla on paitsi lapsista ja talosta huolehtiminen myös sodan ja vankilan rau…

Zadie Smith: Swing Time

”Olin ollut poissa verkosta kolme vuorokautta, ja muistan, miten se oli mielestäni oivallinen esimerkki henkilökohtaisesta stoalaisuudesta ja moraalisesta sitkeydestä meidän aikanamme.”


Zadie Smithin uusi romaani Swing Time sijoittuu kolmeen eri miljööseen: 1980-luvun Lontoon lähiöiden vuokrakasarmeihin, 1990-luvun loppupuolen Cool Britanniaan, menestyvään, sykkivään, kuplivaan metropoliin sekä vuosituhannen taitteen Länsi-Afrikkaan.

Tarina alkaa prologilla Lontoossa vuonna 2008. Nainen on piilossa julkista skandaalia. Hän on Swing Timen nimettömäksi jäävä kertoja. Vuonna 1982 kertoja tutustuu ystäväänsä Traceyyn. Tytöt asuvat lähekkäin Pohjois-Lontoon karibialaisalueilla, kertoja matalammassa talossa ja kadun paremmalla puolella.

”Hän oli tuuminut, että koska Tracey ja minä kävimme eri koulua eri alueella, ainoastaan tanssitunti yhdisti meitä, mutta kun tuli kesä ja tanssitunnit loppuivat, sillä ei ollut enää muutenkaan väliä, meistä tuli yhä läheisempiä, kunnes huomasimme elokuussa, …

Jari Tervo: Matriarkka

Jari Tervo: Matriarkka (2016 Otava, 446 s).


Jari Tervo on palannut. Pidin hänen vuosituhannen taitteen romaaneistaan. Ne profiloituivat hauskoina kirjoina, mitä ovatkin, mutta niistä löytyy lisäksi hyvin tarkkanäköistä suomalaisen mielenlaadun ja yhteiskunnan kuvausta. Tuulikaappimaa (1997) ja Minun sukuni tarina (1999) ovat suosikkini niiltä ajoilta.

2000-luvun alussa Tervo nosti vielä tasoaan ja siirtyi bravuurilajiinsa, Suomen lähihistorian tulkitsemiseen. Hän kävi itsenäisen kansakunnan vaiheet, suomettumisen ja itänaapurisuhteen kipukohdat läpi siirtyäkseen uusiin aiheisiin.

Mistä Jari Tervo sittemmin on kirjoittanut? Vaikka mistä. Layla (2011) on hyvä kirja, omaelämäkerrallisissa Rovaniemi-kirjoissa oli hetkensä, vastapainona täysin turhaksi julkaisuksi jäänyt Koljatti (2009). Suhteeni Tervon kirjoihin on kuluneen vuosikymmenen rakoillut pahasti.

Vuonna 2016 Tervo julkaisi toisen mestariteoksensa, Matriarkan. Se ensimmäinen oli Myyrä (2004). Tervo palasi kirjoittamaan isoa tarin…

Huhtikuussa 2017 luetut

Suosituksiksi nousevat

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

Juha Hurme: Hullu (2012 Teos, 249 s).
Luin kirjan päivä sen jälkeen, kun olin nähnyt unohtumattoman hienon näytelmäversion Teatteri Jurkassa. Kävin jo Hesarilla kirjadivari Punaisessa Planeetassa, Olympiastadionin pururadalla juoksemassa sekä Katajanokalla katsomassa ulappaa. Juha Hurme kävi näissä samoissa paikoissa ennen ja jälkeen Auroran suljetun osaston jaksoaan. Hullu on kertomus siitä tapahtumasarjasta. Se on rehellinen ja avoin kertomus hulluudesta, toveruudesta, toipumisesta, luovuudesta sekä mielenterveyshoitomme nykytilasta.

Ian McEwan: Pähkinänkuori (2017 Otava, suom. Juhani Lindholm, 200 s).
Ian McEwan kirjoittaa erinomaisia tarinoita, eikä Pähkinänkuori ole poikkeus. Asetelma, jossa kertojana on syntymätön sikiö ja kohteena tekeillä oleva rikos, on hyvin kiinnostava. Lopputulos on hyvä, mutta jäin kaipaamaan jotakin enemmän. Ehkä yksinkertaisesti vain pidemmän tarinan.

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin…