Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2017.

Annastiina Storm: Me täytytään valosta

Annastiina Stormin kaunis ja vimmainen esikoisromaani Me täytytään valosta liikkuu ajassa sekä todellisuuden ja kuvitelmien välillä. Teos koostuu lyhyistä katkelmaluvuista ja sitoo yhteen kolme sukupolvea.

Isovanhemmat ovat Veijo ja ahtaan uskonnollinen Eeva, joka syntisesti odottaa Veijon kuolemaa ja toivookin sitä. Heidän tyttärensä, anonyymisti nimetty vain äidiksi, on naimisissa Samin kanssa. Samin sisällä myrskyää ja äidin mielestä lapset eivät voi enää olla yksin isänsä seurassa. Äidin siskolla, Mervi-tädillä on löysä maha, ja hän saalistaa yössä. Lapset Santtu ja Silja odottavat pikkuveljeä saapuvaksi.

Kertoja vaihtuu joka toisella sivulla ja on epäluotettava, koska useimmiten kertojana toimii jompikumpi perheen lapsista. He havainnoivat tarkasti, mutta eivät ymmärrä tai tiedäkään kaikkea. Kerronnan keskeisenä keinona ovat valokuvat: niitä ollaan ottamassa, ottamistilanteita muistellaan ja vanhoja valokuvia katsellaan.

Sivuhenkilöt palvelevat päähenkilöiden kuvausta. Mutta kos…

Lokakuun 2017 suositukset

Juhani Aho: Helsinkiin (1889 SKS, 90 s).
Ahon pienoisromaani kertoo matkasta. Nuori ylioppilas Antti lähtee Kuopiosta laivalla Lappeenrantaan ja jatkaa junalla Helsinkiin. Siellä kutsuvat opintojen lisäksi opiskelutoverit sekä kaupunkielämä. Antti muuttuu jo matkan aikana toiseksi mieheksi kuin kotoa lähtiessään oli, ja rappion merkit ovat nähtävillä. Ahon teksti on hienoa. Se etenee luontevasti ja erityisesti otteessaan pitävät viihdyttävät ajan termit ja sanonnat. Kertomuksen keskivaiheilla on mielestäni liian pamflettimainen osuus fennomaniaa, mutta onneksi lopussa itse tarina on taas voimissaan.

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Katja Kallio: Yön kantaja (2017 Otava, 380 s).
Hieno yhteisökuvaus Seilin mielisairaalasaarelta 1900-luvun alkupuolelta. Yön kantaja kertoo Amandasta, joka alkeellisen ja alistavan diagnostiikan takia tulee suljetuksi tahdonvastaiseen hoitoon. Kallio on tinkimättä perehtynyt Amandan ja muiden Seilin saaren asukkaiden elämään. Hän nostaa tapahtumat päivänva…

Rosa Liksom: Everstinna

Yhden yön monologi alkaa vanhan Everstinnan vaatimattomasta mökistä, jonne palataan takaisin kertomuksen lopussa. Kaikki siinä välissä on Everstinnan elämän muistelua. Hän aloittaa lapsuudestaan vapaussodan jälkeen sekä lotta- ja suojeluskuntavuosista.

”Olin täynä lotta-aatetta ja suojeluskuntahommaa. Molemat perustu saksalaisele itealismile ja ylemmyyentunnole sekä ryssävihale ja ajatuksele, että meän tehtävä on liittää kaikki suomen kieltä puhuvat kansat Suohmeen.”

Everstinna on valkoisten suomalaisten liikemies- ja aatelissukujen oppinut ja sivistynyt jälkeläinen, joka elää ja toimii lähellä eliittiä. Sukujen tarinat kytkeytyvät kansakunnan syntyyn ja valtion itsenäistymiseen. Everstinnan äidinäiti on ollut Bobrikovin uskottu, myöhemmin Everstinnaa kutsuvat ”Lapuan mustapaiat ja vasismin taikavoimat.”

Muisteluun perustuvan kertomuksen ajalliset siirtymät ovat vikkeliä. Juuri kun Everstinna on moittinut Vihtori Kosolaa suomalaisen vasismin tyylittömyydestä, hän kuunteleekin Eversti…

Muumipappa ja minä

Oli minun vuoroni soutaa, ja Muumipappa punkesi kömpelösti perätuhdolle.
– Kirjoitit sitten muistelmasi, sanoin sillä tavalla kysyvästi, että Muumipappa jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt.
– Niin, aloitin silloin, kun kurkkuni oli pahasti kipeänä, Muumipappa muisteli. – Kai ajattelin, että jos kuolen tähän, kukaan ei tiedä merenvahasta tehdystä raitiovaunustani.
– Mikä se on?
– Et ole lukenut muistelmiani, Muumipappa tokaisi terävästi. – Kaikkien yli nelikymppisten pitäisi kirjoittaa muistelmansa, ainakin niiden, jotka ovat saaneet aikaan jotakin hyvää.
Kiristin hieman tahtia, vene kulki nopeammin ja Muumipappa sai taas juonesta kiinni.
– Minut jätettiin löytölasten kodin ovelle paperipussissa, vaikka olisin toivonut, että edes korissa.
– Millaista siellä kodissa oli?
– Suurimman osan ajasta mietin, miksi oli niin kuin oli eikä päinvastoin, Muumipappa pohti. – Ja miksi minä olin minä enkä joku muu.
– Mitä ne muut löytölapset näistä pohdinnoista tuumasivat, kysyin arkaillen ja vastausta…

Syyskuun 2017 suositukset

Mihail Bulgakov: Kohtalokkaat munat (1924-26, valinnut ja suomentanut Esa Adrian 1974, WSOY, 341 s).
Teoksen alaotsikko on Satiireja ja muistelmia ja se sisältää neljä lyhyehköä tarinaa. Niistä kuuluisin lienee Koiran sydän, mutta minuun teki suurimman vaikutuksen Kohtalokkaat munat. Molemmat ovat satiirista fantasiakirjallisuutta, kuin varhaista scifiä. Kohtalokkaissa munissa neuvostoliittolainen sovhoosituotanto ja edistysusko ajaa kananmunien tuotannon ja sitä kautta koko valtakunnan katastrofin partaalle. Myös Koiran sydän on helppo lukea pilkaksi ajan hallinnon haaveelle neuvostoihmisen luomisesta.


Yrjö Jylhä: Kiirastuli


Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (2017 S&S, suom. Ulla Lempinen, 333 s).
Britannian arvostetuimpiin aivokirurgeihin kuuluva Henry Marsh jäi eläkkeelle ja kirjoitti urastaan kirjan. Se on kiinnostava kuvaus ”vanhan koulun” kirurgin jääräpäisestä taistelusta modernia hallintoa ja tietokoneita vastaan. Marsh leikkasi urallaan tuhansia ihmisiä…

Yrjö Jylhä: Kiirastuli

Runoja sodan ja rauhan ajoilta on kokoelman alaotsikko. Se on lavea, mutta osuu sikäli paikalleen, että Yrjö Jylhän Kiirastulen runot on kirjoitettu talvisodan aikana, juuri sitä ennen ja heti jälkeen. Jotkut parhaista romaanilukukokemuksistani sijoittuvat sotaan miljöönä, mutta koska varsinkin suomalaisten sodista on kirjoitettu valtavasti, terävin kiinnostus on hiipunut. Lyriikka, erityisesti Kiirastulen tasoinen, on piristys.

Yrjö Jylhä toimi Talvisodan aikana rintamajohtotehtävissä kiivaiden taistelujen keskellä. En tunne runoilijan henkilöhistoriaa pääpiirteitä tarkemmin, joten kiinnostavaa onkin tehdä siitä tulkintoja Kiirastulen runojen kautta. Jylhästä piirtyy kuva joukkojensa kohtalot syvän henkilökohtaisesti kokevana, johtajan tehtävissä vastentahtoisesti mutta vastuullisesti toimivana miehenä.

Vaan vaikeampi on katsoa teitä, takaisin tulleita, nääntyneitä: vain puolet on jäljellä, puolet poissa, te vedätte heitä nyt ahkioissa. Ja jälkeen kaiken, minkä te koitte, yhä vielä te hym…

Elokuun 2017 suositukset

Pentti Haanpää: Noitaympyrä (kirjoitettu 1931, julkaistu 1956 Suomalaisen kirjallisuuden seura, 161 s).
Pentti Haanpään kiitelty ja kiistelty Noitaympyrä oli erinomainen lukukokemus. Tarina seuraa jätkämäisen ja varsin kriittisen Pate Teikan elämää. Noitaympyrä kertoo yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta, yksilön vapaudesta ja oikeudesta kasvuun. Rahan ja materian arvot ovat kääntöpuolella. Teikan ja kiinnostavien sivuhenkilöiden myötä Noitaympyrästä muodostuu moniääninen kuvaus loputtomasta kierteestä, johon ihminen on joutunut yhteiskunnassa.

Aino Kallas: Sudenmorsian 

Ilmari Kianto: Punainen viiva (1909 Otava, 211 s).
Todellinen yllättäjä. Ennakko-odotukseni eivät olleet korkealla ja ensisivut veivät niin syvälle Kainuun Sydänmaiden korpimaisemiin, että aloin heti kaivata toisenlaista miljöötä. Punaisesta viivasta kasvoi kuitenkin hieno tarina. Se kertoo Topista ja Riikasta äänestyskokemuksen alla; sosialidemokrateille annettava ääni oli muuttava heidän elämänsä ja päättävä tu…

Aino Kallas: Sudenmorsian

Aalo on metsävahti Priidikin nuori ja kaunis morsian. Hän on ulkopuolinen, surullinen, ”särkyväinen niin kuin kallis klasi”. Priidik on vastuuntuntoinen ja perinteinen mies, joka rakastuu Aaloon ensisilmäyksellä. Priidik haluaa perustaa Aalon kanssa perheen, vaikka näkeekin, että tämä on Saatanan merkitsemä. Aluksi Aalo ja Priidik ovat kuin kuka tahansa nuori pari kyläyhteisössä. Myöhemmin Aalo on jo äiti, mutta häntä riivaa palava rakkauden kaipuu.

Symbolismi ja dekadenssi ovat väkevästi läsnä jo ensikohtauksissa, kun kohtalokas nainen Aalo on lampaanpesupuuhissa, muista kuitenkin jo hieman erillään. Ei aikaakaan, kun metsän ja suden henki, Diabolus Sylvarum, ensin kutsuu, sitten houkuttelee ja lopulta käskee Aaloa suolle. Karismaattinen johtaja vetää puoleensa kuin lahkossa tai aatteessa. Aalossa heräävät suden luontaiset vaistot, vapauden ja vauhdin kaipuu.

Yhtenä yönä Aalo lähtee avojaloin suolle. Muodonmuutos on täydellinen, ja verikin vaihtuu. Hän kaihtaa ihmisiä, näyttäytyy va…

Italo Calvino

Varmaan kysytte mitä helkkaria me siellä kuussa oikein teimme. Minä selitän sen.
Luin tänä ja viime vuonna Italo Calvinon (1923-1985) koko suomennetun tuotannon. 11 teosta on julkaistu, osittain postuumisti, vuosina 1952-1997. Olin aiemmin lukenut Calvinoa vain satunnaisesti ja koin tämän aukoksi lukuharrastuksessani. Etenkin, kun italialaiskirjailijan nimi tulee taajaan vastaan viittauksina, suosituksina ja monien nimeämänä vaikuttajana.

Calvino kirjoitti paljon novelleja ja pieniä kertomuksia. Calvinon romaanitkin ovat mitaltaan verrattain lyhyitä. Tuotannon ytimen muodostavat allegoriat ja absurdit tarinat. Sadun tai omituiselta tuntuvan tarinan keinoin on kerrottu reaalisesta yhteiskunnasta, ihmisistä ja maailmasta, usein uskonnosta, välillä koko maailmankaikkeudesta.

Calvino antaa lukijoilleen loputtomasti tulkintamahdollisuuksia. Hän houkuttaa katsomaan maailmaa eri tavalla kuin miten on opittu. Puuhun kiivennyt ja sinne jäänyt pieni paroni on yhteisöstään karannut, juuriltaan …

Heinäkuussa 2017 luetut

Suosituksiksi nousevat

Annika Idström: Veljeni Sebastian (1985 WSOY, 180 s).
Idströmin läpimurtoteosta voitaneen tituleerata 1980-luvun postmoderniksi klassikoksi. Se kertoo ulkonäöltään ja ajatuksiltaan poikkeuksellisesta 11-vuotiaasta  itähelsinkiläisestä Antista. Poika yrittää selvitä perhehelvetistään, jonka kiinnekohdat ovat kaikkea muuta kuin vakaat. Tunnelma korostuu Idströmin taitavan kerronnan myötä: se on moneen hajoavaa ja epäluotettavaa.

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät (2004 Otava, 382 s).
Kähkösen Kuopio-sarjan kolmas osa sijoittuu välirauhan aikaan, talveen 1940 ja kevääseen -41. Olot Tuomen suvussa ja naapurustossa vakiintuvat hetkeksi ja aluillaan on jo varovainen tulevaisuuden odotus. Taustalla ovat kuitenkin maailmanpolitiikan uutiset ja vähitellen uuden sodan uhka konkretisoituu. Suomessa eletään voimakasta kommunismin vastaista aikaa ja kansalaisia viedään turvasäilöön. Kähkösen hieno romaanisarja on hyvässä vauhdissa.

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

Rosa …

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

Kesän kerran mentyä, elämän kerran mentyä. Pertti Lassilan kolmas romaani on, kuten edeltäjänsä Ihmisten asiat(2013)  ja Armain aika (2015), tavattoman hieno.


On aika yllättävää, että oppinut kirjallisuuden ammattilainen Lassila kirjoittaa tällaisia kirjoja. Odottaisin ehkä jotakin vaikeampaa, mutta kaikkein vaikeintahan on taito tehdä asiat yksinkertaisesti. Kokenut kirjallisuusmies on halunnut kirjoittaa kirjan kunnioituksesta vanhaa suomalaista kertovaa proosaperinnettä kohtaan. Lassila kirjoittaa hienosti, mutta pienistä asioista jää tunne, että hän leikittelee kanssamme, kirjoittaa tarkoituksella retroa.
Joskus oli kiihkeää, joskus salaperäistä ja vuosisadan lopussa moni innostui Kalevalasta ja Karjalasta, jonne piti vaivalloisesti matkustaa. Jokainen vääräsääri äijä ja hampaaton akka, jonka siellä kohtasi, oli jalo suomalainen ja minkä ne suustaan päästivät, kirjoitettiin muistiin ja ihmeteltiin ja ihailtiin.
Lassilan romaanit ovat viehättävän vanhanaikaisia pieniä taideteoksia.…

Rosa Liksom: Kreisland

Lappilainen Kreislandin kylä syntyy kuin luomiskertomuksessa. Alussa ovat ensimmäiset ihmiset, susipari Ristiina ja Ransu sekä Regriina. Regriinan poikalapsi Juho on kuin piru ja Saatanalle syötti, mahdollisia isiä ovat ainakin Paulus-renki ja Pehtoori. Ristiinan ja Ransun tyttären nimi on Impi.

Juho Gabriel ja Impi Agafiina kasvavat ja elävät toisistaan tietämättöminä.
Juhosta varttuu jo lapsena iso ja kykenevä, hän asuu setänsä luona Koira-Kaisan imettämänä ja piikomana. Juhosta tehdään miestä, hän tappaa rakennusmestarin ja vangitaan, mutta karkaa sodan sytyttyä.

Impi Agafiina syntyy saunassa porsaana, ja hetki on täynnä pohjoisen mystiikkaa ja symboliikkaa. Impi viedään pian pois, otetaan rikkaan laivanvarustajan kartanoon huostaan. Kasvattajaäidiksi ryhtyy Signe Säppi, ja Impi pestään, keritään ja kesytetään. Häntä ryhdytään sivistämään urakalla. Impillä on sankarin selkäranka, ja hän kokee tarinan aikana monta uudelleensyntymää.
Se ko näki syöpäläisten ja poronkarvavellin ryy’y…

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut

Marja-Liisa Vartion (1924-1966) viides romaani Hänen olivat linnut julkaistiin postuumisti vuonna 1967. Romaanin ilmestyessä kotimaisen kirjallisuuden 1950-luvulla alkanut eriytyminen ja kirjallisuuden muotojen hajautuminen oli jo pitkällä.

Hänen olivat linnut on henkilökeskeinen romaani. Tapahtumat etenevät ruustinna Adele Bromsin, hänen palvelijansa Alman sekä ruustinnan lankomiehen Holgerin vuorovaikutuksessa. Adele Broms on vanha ja katkera leski, joka haastaa koko ajan riitaa Alman kanssa. Adelea pidetään epävakaana ja harhaisena, ja monen mielipiteen mukaan hän olisi laitoshoidon tarpeessa. Alma, jonka ulkomuotoa kuvataan miesmäiseksi, on katkera oman lapsuutensa tapahtumista ja ajautuu myös Adelen kanssa jatkuvasti konfliktiin. Holger on apteekkari, jolla on muita henkilöitä läheisemmät ja lämpimämmät välit Adeleen ja Almaan.

Tapahtumien taustalla on Adelen miehen, rovasti Birger Bromsin kuolema sekä sitä edeltänyt pappilarakennuksen tuhonnut tulipalo. Alma työskentelee vanhene…

Kesäkuussa 2017 luetut

Suosituksiksi nousevat
Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu (1964 Gummerus, 229 s).
Lukuvuoden toistaiseksi suurin yllätys. Mukan moderni klassikko on syvällinen ja lumoava ihmismielen kuvaus. Se kertoo lappilaisista Siskonrannan asukkaista ja heidän karusta elämästään, lemmenkipeydestä, uskonnon voimasta ja syyllisyydestä. Mukka kuvaa mestarillisesti pohjoisen luonnon kiertokulkua ja elinympäristön voimaa sekä kuvallistaa niiden avulla ihmismielen syövereitä.

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa (2016 Teos, 333 s).
Tarina seuraa Saaran ja Elisabethin suhdetta vuoden 1956 Töölössä. Teksti käy välillä sotavuosissa ja tapahtumat sijoittuvat myös Pariisiin, Tukholmaan ja Porvooseen. Kirjan isoina teemoina ovat ystävyys, rakkaus ja luottamus. Juoni on ehkä hieman turhan monisyinen, koska Parkkinen sisällyttää siihen kylmän sodan vakoojatarinaa, Natsi-Saksan rotuoppia sekä kustannusmaailman käänteitä. Se hieman tukahduttaa. Kirjan lukujen nimet ja osin kerrontakin rakentuu herkullisten resep…

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni

Turkkilainen Nobel-kirjailija Orhan Pamuk kirjoitti tätä uusinta romaaniaan kuusi vuotta. Työ on varmasti ollut valtava, olkoonkin että Pamuk kirjoittaa kaupungista, joka on ollut hänen kotinsa yli 60 vuotta. Kummallisen mieleni lukeminenkaan ei ole ihan keveimmästä päästä. Sivuja on lähes 800, alussa on selventävä sukupuu, lopussa fiktiivisten ja todellisten tapahtumien kronikka sekä vielä viisisivuinen henkilöhakemisto.

Kummallinen mieleni etenee alkulukujen jälkeen kronologisesti vuodesta 1968 vuoteen 2012. Pääasiallisena paikkana on Istanbul, mutta tapahtumat sijoittuvat myös henkilöiden kotiseudulle, köyhälle Beysehirin alueelle Turkin maaseudulla.

Kuvatun neljän vuosikymmenen aikana Istanbul muuttuu perusteellisesti, sen väkiluku kasvaa kymmenellä miljoonalla. Perinteisten asuinalueiden matalat talot puretaan ja korvataan pikavauhdilla pystytetyillä kerrostaloilla. Sähköjä vedetään, siltoja rakennetaan ja metrotunneleita kaivetaan.

Tapahtumien kulku on sinällään yksinkertainen. …

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…