Yhteinen matkani The Curen kanssa alkoi vuonna 1989 ja lähes parhaimmalla mahdollisella tavalla. Olin tutustunut bändiin kuultuani uudet sinkut Lullaby ja Lovesong Radio Cityn taajuuksilta. Ensimmäinen hankkimani Cure-levy oli komeasti yhtyeen sittemmin koko uran parhaaksi noussut Disintegration. Pari kuukautta myöhemmin kesällä olin interreilaamassa Lontoossa, näimme keikkailmoituksen ja päädyimme yhdelle neljästä Disintegration-kiertueen legendaarisista päätöskeikoista Wembley Arenalle.
Tieto eilisestä Hartwall Arenan keikasta julkaistiin lähes vuosi sitten, ja muistan olleeni silloin epäileväinen. Puhallellaankohan nyt hiipuneisiin tuliin? Lupaavalta idealta ei tuntunut toisaalta sekään, että bändi kertoi soittavansa kiertueella myös uusia kappaleita. The Curen tuotanto ei ole viimeiseen 24 vuoteen nostanut tasoaan, päinvastoin. Tänä kesänä keikkaodotukset alkoivat kuitenkin nousta ja syksyn tultua kuuntelin The Curea intensiivisemmin kuin luultavasti koskaan aiemmin. Samalla ilmassa oli jäähyväisten tuntua: näin tiiviisti emme ehkä olisi enää koskaan tekemisissä.
Perjantai-ilta Hartwall Arenalla ei varmasti ole The Curen ominta ympäristöä, ja ennen keikkaa aulatiloissa oli omituinen tunnelma. Toki peikkokansa oli ryöminyt paikalle koloistaan, mutta valtaosa ihmisistä tuntui olevan hymyileväisiä, puheliaita, useimmat hyvällä tuulella. Lisäksi Curelta mitään kysymättä eilinen oli julistettu Maailman hymypäiväksi. Friday, I’m in Love.
Robert Smithkin oli erinomaisella tuulella. Keikka alkoi ja päättyi erittäin vireästi. Kasarihittien virta tuntui loputtomalta, ihmiset tanssivat ja lauloivat, laulajasetä näytti hassulta. Ehtihän kahdessa tunnissa ja 59 minuutissa olla useampikin suvantovaihe ja paikoin myös soundit puuroutuivat pahasti, mutta vähitellen päästiin siihen pidemmän ja pimeämmän kaavan The Cureen, mihin itse olin vuosia sitten ihastunut. Hämmästyttävästi myös ainoa uusi kappale It Can Never Be The Same sopi vaivatta Prayers for Rainin ja muiden majesteettisten laulujen joukkoon. Jos kanssani olisi keskusteltu biisilistasta etukäteen, olisin ollut valmis karsimaan osan hiteistä pois ja korvaamaan ne Pornographyn ja Bloodflowersin materiaalilla.
Lavan taustavideot olivat näyttäviä, mutta yksinkertaisuudessaan hellyttäviä: A Forestin taustalla näytettiin pimeää metsää, Lullabyn kuvituksena oli hämähäkinseitti, Fascination Street visualisoitiin katujen iltaelämällä. No, jos ylipäätään jotain näytetään, niin mitäpä turhaan kikkailemaan.
The Curen paluusta elämääni jäi erittäin hyvä mieli. Robert Smithillä on kaikki hyvin. Onneksi hän ei ole selättänyt demoneitaan, vaan oppinut elämään niiden kanssa ja tuonut ne mukanaan 2010-luvulle. Yhteinen matkamme oli välillä katkennut, mutta nyt se jatkuu taas. Let’s Get Happy.
Kommentit
Lähetä kommentti