Siirry pääsisältöön

The Cure Hartwall Arenalla 7.10.2016


Yhteinen matkani The Curen kanssa alkoi vuonna 1989 ja lähes parhaimmalla mahdollisella tavalla. Olin tutustunut bändiin kuultuani uudet sinkut Lullaby ja Lovesong Radio Cityn taajuuksilta. Ensimmäinen hankkimani Cure-levy oli komeasti yhtyeen sittemmin koko uran parhaaksi noussut Disintegration. Pari kuukautta myöhemmin kesällä olin interreilaamassa Lontoossa, näimme keikkailmoituksen ja päädyimme yhdelle neljästä Disintegration-kiertueen legendaarisista päätöskeikoista Wembley Arenalle.

Tieto eilisestä Hartwall Arenan keikasta julkaistiin lähes vuosi sitten, ja muistan olleeni silloin epäileväinen. Puhallellaankohan nyt hiipuneisiin tuliin? Lupaavalta idealta ei tuntunut toisaalta sekään, että bändi kertoi soittavansa kiertueella myös uusia kappaleita. The Curen tuotanto ei ole viimeiseen 24 vuoteen nostanut tasoaan, päinvastoin. Tänä kesänä keikkaodotukset alkoivat kuitenkin nousta ja syksyn tultua kuuntelin The Curea intensiivisemmin kuin luultavasti koskaan aiemmin. Samalla ilmassa oli jäähyväisten tuntua: näin tiiviisti emme ehkä olisi enää koskaan tekemisissä.

Perjantai-ilta Hartwall Arenalla ei varmasti ole The Curen ominta ympäristöä, ja ennen keikkaa aulatiloissa oli omituinen tunnelma. Toki peikkokansa oli ryöminyt paikalle koloistaan, mutta valtaosa ihmisistä tuntui olevan hymyileväisiä, puheliaita, useimmat hyvällä tuulella. Lisäksi Curelta mitään kysymättä eilinen oli julistettu Maailman hymypäiväksi. Friday, I’m in Love.

Robert Smithkin oli erinomaisella tuulella. Keikka alkoi ja päättyi erittäin vireästi. Kasarihittien virta tuntui loputtomalta, ihmiset tanssivat ja lauloivat, laulajasetä näytti hassulta. Ehtihän kahdessa tunnissa ja 59 minuutissa olla useampikin suvantovaihe ja paikoin myös soundit puuroutuivat pahasti, mutta vähitellen päästiin siihen pidemmän ja pimeämmän kaavan The Cureen, mihin itse olin vuosia sitten ihastunut. Hämmästyttävästi myös ainoa uusi kappale It Can Never Be The Same sopi vaivatta Prayers for Rainin ja muiden majesteettisten laulujen joukkoon. Jos kanssani olisi keskusteltu biisilistasta etukäteen, olisin ollut valmis karsimaan osan hiteistä pois ja korvaamaan ne Pornographyn ja Bloodflowersin materiaalilla.

Lavan taustavideot olivat näyttäviä, mutta yksinkertaisuudessaan hellyttäviä: A Forestin taustalla näytettiin pimeää metsää, Lullabyn kuvituksena oli hämähäkinseitti, Fascination Street visualisoitiin katujen iltaelämällä. No, jos ylipäätään jotain näytetään, niin mitäpä turhaan kikkailemaan.

The Curen paluusta elämääni jäi erittäin hyvä mieli. Robert Smithillä on kaikki hyvin. Onneksi hän ei ole selättänyt demoneitaan, vaan oppinut elämään niiden kanssa ja tuonut ne mukanaan 2010-luvulle. Yhteinen matkamme oli välillä katkennut, mutta nyt se jatkuu taas. Let’s Get Happy.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Muumipappa ja minä

Oli minun vuoroni soutaa, ja Muumipappa punkesi kömpelösti perätuhdolle.
– Kirjoitit sitten muistelmasi, sanoin sillä tavalla kysyvästi, että Muumipappa jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt.
– Niin, aloitin silloin, kun kurkkuni oli pahasti kipeänä, Muumipappa muisteli. – Kai ajattelin, että jos kuolen tähän, kukaan ei tiedä merenvahasta tehdystä raitiovaunustani.
– Mikä se on?
– Et ole lukenut muistelmiani, Muumipappa tokaisi terävästi. – Kaikkien yli nelikymppisten pitäisi kirjoittaa muistelmansa, ainakin niiden, jotka ovat saaneet aikaan jotakin hyvää.
Kiristin hieman tahtia, vene kulki nopeammin ja Muumipappa sai taas juonesta kiinni.
– Minut jätettiin löytölasten kodin ovelle paperipussissa, vaikka olisin toivonut, että edes korissa.
– Millaista siellä kodissa oli?
– Suurimman osan ajasta mietin, miksi oli niin kuin oli eikä päinvastoin, Muumipappa pohti. – Ja miksi minä olin minä enkä joku muu.
– Mitä ne muut löytölapset näistä pohdinnoista tuumasivat, kysyin arkaillen ja vastausta…