Siirry pääsisältöön

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan (2016 WSOY, 392 s).

”Kukapa ahtaalle ajettu, verstaassa lymyilevä pikku aviomies ei haaveilisi vaimon laittamisesta rautoihin.”


Riku Korhosen uuden romaanin päähenkilöitä ovat Eero ja Aino. Pariskunta on tavannut opiskeluvuosinaan. Eero on värikuulapelejä ja muita leikkisotapalveluja kauppaava yrittäjä, Aino työskentelee päihdeongelmaisten asumisyksikössä. Nelikymppisten Eeron ja Ainon liitto on rakoillut, mutta nyt suunta on parempaan päin.

Lari ja Eeva ovat Eeron ja Ainon ystäväpariskunta, ja heidän liittonsa on jo päättynyt. Korhosen romaanin rungon muodostaa Eeron salaa ideoima, suhteen lisäpiristeeksi tarkoitettu vaimonkaappaus, johon hän sitoo mukaan myös Larin.

Tärkeä elementti romaanissa on Ispoisten asuinalue. Se on Turussa meren rannalle sijoittuva taloudellisesti toimeentulevien ihmisten homogeeninen puutarhaidylli.

”Ispoisista tuli lasten paratiisi juuri ennen koulujen alkua. Aamuviiden jälkeen aurinko valaisi Katariinanmäen kelottuneet männyt ja etelämpänä Vaarniemenkallion näköalatornin (…) Kun aurinko kiersi korkeammalle, se tuli esiin Ispoisten kallion takaa ja paloi kirkkaammin ja paahtoi kiertotien omakotitalojen kattoja ja ylimpiä kerroksia.”

Olin ennen kirjan lukemista WSOY:n kirjailijaillassa, missä Riku Korhonen puhui kahtiajakautuneesta Suomesta. Se väistämättä vaikutti omaan lukukokemukseeni. Moni, mukaan lukien romaanin kansitekstien kirjoittaja tuntuu pohtineen tarinaa ja Eeron toimintaa miehen roolipaineista käsin. Eero ajautuu järjettömään suunnitelmaansa luodakseen oman nahkansa, palauttaakseen omaan identiteettiinsä jotakin, mitä siinä ei ole koskaan ollutkaan.

En pidä kirjan ydintarinaa enkä Ainon kaappauksen ratkaisua kovin kiinnostavana. Minulle oleellisempaa on Korhosen analyysi nykymaailmasta. Siinä onkin aineksia suureen kirjallisuuteen. Kuva Ispoisista on taitavasti rakennettu, ja Korhonen tuo ansiokkaasti sen rinnalle Ainon työn asumisyksikössä sekä sen asukkaiden ihmiskohtalot.

Valitettavasti asetelman viimeistely jää kesken. Kehikko eriarvoisesta maastamme rakentuu, mutta Korhonen ei kuitenkaan malta kirjoittaa, mikä sen luonne on, miten se on syntynyt, miten vaikuttaa ihmisiin. Tämä on sääli, koska romaanissa on mestarillisia kohtauksia. Eeron ja Ainon tutustuminen sekä 1970-luvun alussa syntyneiden ikäluokkien polkujen kuvaaminen on loistavaa kirjallisuutta. 100 sivun tienoilla innostuin pohtimaan, olisiko kirjasta noiden vuosituhannen vaihteen tienoilla aikuiselämään asettuneiden ihmisten sukupolviromaaniksi.

”Aino, Eero ja Lari kuuluivat turkulaiseen kaveripiiriimme, jossa useimmat olivat syntyneet 70-luvun alkupuoliskolla, ensimmäisen lottoarvonnan ja Etyk-kokouksen välisessä Suomessa. (…) Jotkut siirtyivät keskustasta rivi- ja omakotitaloihin Kohmoon, Ispoisiin tai Kaarinaan, ja noiden talojen pihalla oli vielä mahdollista nähdä jokseenkin ironinen orapihlaja-aita tai aavistuksen ironiset kottikärryt.”


Riku Korhonen kertoi perehtyneensä romaania kirjoittaessaan suureen määrään eri alojen tietokirjallisuutta, ja hänet tunnetaan lukeneena kirjailijana. Valitettavasti tämä aiheuttaa Emme enää usko pahaan –romaanin sivuilla lukijalle ähkyä. Korhonen innostuu paikoin tiukkaan, lähes luettelomaiseen eri tieteiden ja näkökulmien esittelemiseen. Niiden täysipainoinen sisäistäminen vaatisi lukijalta samantasoista perehtymistä. Ei ehdi, ei jaksa, happi loppuu.

Emme enää usko pahaan on epätasainen lukukokemus. Siinä on erinomaisia kuvauksia huumehelvettiin luisumisesta, digitaalisesta hälystä, alkoholistien elämästä sekä naapuruston turvajoukoista. Aika paljon olisin kuitenkin ollut valmis jättämään poiskin.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Muumipappa ja minä

Oli minun vuoroni soutaa, ja Muumipappa punkesi kömpelösti perätuhdolle.
– Kirjoitit sitten muistelmasi, sanoin sillä tavalla kysyvästi, että Muumipappa jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt.
– Niin, aloitin silloin, kun kurkkuni oli pahasti kipeänä, Muumipappa muisteli. – Kai ajattelin, että jos kuolen tähän, kukaan ei tiedä merenvahasta tehdystä raitiovaunustani.
– Mikä se on?
– Et ole lukenut muistelmiani, Muumipappa tokaisi terävästi. – Kaikkien yli nelikymppisten pitäisi kirjoittaa muistelmansa, ainakin niiden, jotka ovat saaneet aikaan jotakin hyvää.
Kiristin hieman tahtia, vene kulki nopeammin ja Muumipappa sai taas juonesta kiinni.
– Minut jätettiin löytölasten kodin ovelle paperipussissa, vaikka olisin toivonut, että edes korissa.
– Millaista siellä kodissa oli?
– Suurimman osan ajasta mietin, miksi oli niin kuin oli eikä päinvastoin, Muumipappa pohti. – Ja miksi minä olin minä enkä joku muu.
– Mitä ne muut löytölapset näistä pohdinnoista tuumasivat, kysyin arkaillen ja vastausta…