Siirry pääsisältöön

David Mitchell: Pilvikartasto

David Mitchell: Pilvikartasto (2003 Sammakko, 676 s, suom. Vesa Suominen).



”Pilvikartasto-seksteton täytyy antaa kuolemansuudelma kaikille, jotka ryhtyvät sen kanssa tekemisiin.”

Mielettömän taitavasti kirjoitettu ja suomennettu kirja!

Pilvikartasto liikkuu ainakin viidessä aikatasossa ja kertoo ainakin kuuden eri henkilön tai ryhmän tarinaa. Kirjoitan ”ainakin”, koska en ole ihan varma. Minua saa vapaasti syyttää juonipaljastuksista, mutta kirjaa lukiessa huomaa, etteivät ne ole oleellisia. Itse asiassa joku toinen saattaa kirjoittaa Pilvikartastosta ihan toisenlaisen tarinantiivistyksen.

Amerikkalainen Adam Ewing työskentelee Uudessa-Seelannissa ja Tyynen valtameren pikkusaarilla 1800-luvun puolivälissä. Hänen matkakertomuksensa päätyy 1930-luvun Belgiaan, jossa velkojiaan paennut englantilainen säveltäjä kirjoittaa ystävälleen kirjeitä. Kirjeet saanut tiedemies joutuu myöhemmin, 1970-luvulla, Amerikan länsirannikon energiapolitiikan pyörteisiin ja menettää henkensä. Samoin käy asiaa tutkineelle toimittajalle. Tiedemiehen kohtalo on kuitenkin vain romaanikäsikirjoitus, jonka käsiinsä saavasta kustannustoimittajan kohtalosta tehdään myöhemmin elokuva. Sen katsominen on kiellettyä tulevaisuuden maailmassa, missä suurin osa nykyisistä mantereista on tuhoutunut.

David Mitchell kirjoittaa ihanan rönsyilevää mutta silti taitavasti koossa pysyvää tekstiä. Ihmisten ajatukset kun tuppaavat joskus rönsyilemään. Tapahtumat ovat välillä harhaisia ja surrealistisia, eivätkä suinkaan joka kerta saa arkista tai armollista selitystä. Tuntui kuin Mitchell olisi leikitellyt kanssani. Kirjassa on myös tylsiä ja täysin käsittämättömiä pätkiä, joita en osannut kytkeä kokonaisuuteen. Pilvikartasto on kirjoitettu usealla eri tekstityylillä, eivätkä kaikki valinnat ole onnistuneita.

”Laivan mukana purjehtineet löys ne suuret kaupungit sieltä mistä vanhat kartat oli luvannut ne löytyväks, mutne suurkaupungit oli kalmanraunioita, viidakon tukehduttamia, rutonmädättämiä, muttei ikänä merkkiäkään niistä heiän kaipaamista elävistä suurkaupungeista.”

Pilvikartaston tarinat toimisivat paikoin itsenäisinä novelleinakin, mutta haastavinta ja riemastuttavinta teoksessa on sen rakenne. Kukin aikataso sisältää usein nerokkaan linkityksen seuraavaan ja harhauduin alkuun luulemaan kirjaa suoraviivaiseksi juoniromaaniksi. Epäilykseni tätä tulkintaa kohtaan heräsivät tajutessani, ettei Mitchell vienyt yhden tarinan osaa koskaan riittävän pitkälle ennen seuraavan aloittamista. Tuntuu kuin viestijuoksija olisi pudottanut kapulan vaihtosuoralla, mutta seuraavan osuuden juoksija jatkanut siitä huolimatta matkaa. Kuuden kierroksen jälkeen rata on täynnä viestikapuloita ja vaikka suoritus on päättynyt, siitä puuttuu palasia. Lopputulosta ei voi hahmottaa.

Pilvikartastoa on vaikea unohtaa. Niin hyvä kirja kuin se onkin, jätti se minut lukijana yllättäen tyhjähköön ja tyhmähköön olotilaan. Kirjaan sisältyy niin paljon juonellisia koukeroita ja filosofia viisauksia, joita en tavoittanut - tai sitten ei sisälly. En tiedä, uskallanko katsoa Pilvikartaston elokuvaversion. Tunnenko itseni vielä tyhmemmäksi?

”Kokeneena kustantajana paheksun takaumia, aikasiirtymiä tuleviin tapahtumiin ja juonikkaita temppuja, sellaiset kuuluvat 1980-luvulle siinä kuin postmodernismia ja kaaosteoriaa tutkimalla hankitut maisterinpaperit.”

Kommentit

  1. Pidin myös Pilvikartastosta, mutta sama vaivaannus tuli. Jokin ei loksahtanut kohdalleen. Suosittelen ehdottomasti elokuvan katsomista, sillä se on onnistunut ja koukeroistaan huolimatta helposti lähestyttävä. Yksi niistä harvoista onnistuneista kirja-adaptaatioista.

    VastaaPoista
  2. No pitää sitten ehdottomasti katsoa! Jälkimaku kirjasta ei ole muuttunut kahdessa viikossa, edelleen samat tunnelmat.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Muumipappa ja minä

Oli minun vuoroni soutaa, ja Muumipappa punkesi kömpelösti perätuhdolle.
– Kirjoitit sitten muistelmasi, sanoin sillä tavalla kysyvästi, että Muumipappa jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt.
– Niin, aloitin silloin, kun kurkkuni oli pahasti kipeänä, Muumipappa muisteli. – Kai ajattelin, että jos kuolen tähän, kukaan ei tiedä merenvahasta tehdystä raitiovaunustani.
– Mikä se on?
– Et ole lukenut muistelmiani, Muumipappa tokaisi terävästi. – Kaikkien yli nelikymppisten pitäisi kirjoittaa muistelmansa, ainakin niiden, jotka ovat saaneet aikaan jotakin hyvää.
Kiristin hieman tahtia, vene kulki nopeammin ja Muumipappa sai taas juonesta kiinni.
– Minut jätettiin löytölasten kodin ovelle paperipussissa, vaikka olisin toivonut, että edes korissa.
– Millaista siellä kodissa oli?
– Suurimman osan ajasta mietin, miksi oli niin kuin oli eikä päinvastoin, Muumipappa pohti. – Ja miksi minä olin minä enkä joku muu.
– Mitä ne muut löytölapset näistä pohdinnoista tuumasivat, kysyin arkaillen ja vastausta…