Pertti Lassila: Ihmisten asiat (2013 Teos, 167 s).
Toimittaja Suvi Aholan esitellessä viime syksynä Finlandia-ehdokkaita tulkitsin, että hänen oma suosikkinsa oli Pertti Lassilan Armain aika. Minäkin pidin siitä paljon, ja halusin heti lukea myös Lassilan esikoisromaanin.
Ihmisten asioiden kertoja on nimeämättömäksi jäävä vanha leskirouva. Hän on juuri haudannut miehensä Jarnon, eikä heillä ollut lapsia. Ainoasta ystäväpariskunnasta Ritva on jo kuollut, ja tämän miehen Teuvon kanssa ei oikeastaan koskaan ole ollut paljoakaan yhteistä puhuttavaa. Jarnolle ei järjestetä muistotilaisuutta.
Leskirouva käy ajatuksissaan ja muistoissaan läpi elämäänsä. Ajalliset kiintopisteet kiinnittävät elämäntapahtumat menneisiin vuosikymmeniin. Leskirouva luopuu ja poistuu elämästä asteittain ja vääjäämättä.
”Jos ei katso ulos maailmaan, voi katsoa sisään itseensä. Minä katselen ja näen kuvia elämästäni, asioista, jotka satun muistamaan. Ihmiselämä, kun sitä katsoo, mitä siitä on jäänyt, se on kuin valokuvia, jotka ovat piirongin laatikossa päällekkäin ja lomittain monissa asennoissa, ei niillä ole tekemistä toistensa kanssa.”
Pertti Lassila kirjoittaa tarkkoja kuvauksia hyvästä elämästä ja elämän hyvistä hetkistä. Kuten Armaimmassa ajassa, myös Ihmisten asioissa havainnot luonnosta ja ihmisten elämänkulusta soljuvat ja lomittuvat luontevasti toisiinsa. Ihmisten asiat on kirjan nimenä nerokkaan yksinkertainen, sillä niistä tarina myös kertoo. Ihan tavallisten ihmisten tavallisesta elämästä.
”Emme muuttaneet koskaan muualle, ei ollut mitään aihetta. Viihdyimme Munkkiniemessä, kauppoja oli lähellä, keskustaan pääsi kätevästi raitiovaunulla tai bussilla, mutta talo oli silti rauhallinen. Asunto on neljännessä kerroksessa, josta näkyy pihaa ja puistoa, ja siinä on myös parveke. Aikanaan taloyhtiössä päätettiin lasittaa parvekkeet, joten parvekkeesta tuli kuin ylimääräinen kesähuone tuoleineen ja pöytineen.”
Pertti Lassilan kieli on yksinkertaista ja hänen sanavalintansa sisältävät paljon. Haikeus ja kauneus ovat tekstissä sisällä, eikä niitä ole tarvetta tuoda erikseen esiin. Lauseet ovat samanaikaisesti raskaita ja kepeitä. Niitä on helppo lukea, vaikka kaikki tuntuu hyvin merkitykselliseltä.
Elämä on katoavaista, ja elämä on vain mennyt.
”Ihan niin eivät asiat menneet, vaikka eivät huonostikaan menneet. Niitä iloisia ystäviä ei ollut helppo löytää, eikä se nuori mieskään ollut sellainen, jollaista olin ajatellut, vaan koko elämästä tuli lopulta aivan muuta.”
Niin kokenut kirjallisuuden ammattilainen kuin Pertti Lassila onkin, hän on mielestäni kehittynyt kirjailijana kahden romaaninsa välillä. Armain aika (2015) ja Ihmisten asiat ovat samanhenkisiä, hienoja kirjoja molemmat, mutta uudemmassa ilmaisu on esikoista kehittyneempää ja koostuneempaa.
Toimittaja Suvi Aholan esitellessä viime syksynä Finlandia-ehdokkaita tulkitsin, että hänen oma suosikkinsa oli Pertti Lassilan Armain aika. Minäkin pidin siitä paljon, ja halusin heti lukea myös Lassilan esikoisromaanin.
Ihmisten asioiden kertoja on nimeämättömäksi jäävä vanha leskirouva. Hän on juuri haudannut miehensä Jarnon, eikä heillä ollut lapsia. Ainoasta ystäväpariskunnasta Ritva on jo kuollut, ja tämän miehen Teuvon kanssa ei oikeastaan koskaan ole ollut paljoakaan yhteistä puhuttavaa. Jarnolle ei järjestetä muistotilaisuutta.
Leskirouva käy ajatuksissaan ja muistoissaan läpi elämäänsä. Ajalliset kiintopisteet kiinnittävät elämäntapahtumat menneisiin vuosikymmeniin. Leskirouva luopuu ja poistuu elämästä asteittain ja vääjäämättä.
”Jos ei katso ulos maailmaan, voi katsoa sisään itseensä. Minä katselen ja näen kuvia elämästäni, asioista, jotka satun muistamaan. Ihmiselämä, kun sitä katsoo, mitä siitä on jäänyt, se on kuin valokuvia, jotka ovat piirongin laatikossa päällekkäin ja lomittain monissa asennoissa, ei niillä ole tekemistä toistensa kanssa.”
Pertti Lassila kirjoittaa tarkkoja kuvauksia hyvästä elämästä ja elämän hyvistä hetkistä. Kuten Armaimmassa ajassa, myös Ihmisten asioissa havainnot luonnosta ja ihmisten elämänkulusta soljuvat ja lomittuvat luontevasti toisiinsa. Ihmisten asiat on kirjan nimenä nerokkaan yksinkertainen, sillä niistä tarina myös kertoo. Ihan tavallisten ihmisten tavallisesta elämästä.
”Emme muuttaneet koskaan muualle, ei ollut mitään aihetta. Viihdyimme Munkkiniemessä, kauppoja oli lähellä, keskustaan pääsi kätevästi raitiovaunulla tai bussilla, mutta talo oli silti rauhallinen. Asunto on neljännessä kerroksessa, josta näkyy pihaa ja puistoa, ja siinä on myös parveke. Aikanaan taloyhtiössä päätettiin lasittaa parvekkeet, joten parvekkeesta tuli kuin ylimääräinen kesähuone tuoleineen ja pöytineen.”
Pertti Lassilan kieli on yksinkertaista ja hänen sanavalintansa sisältävät paljon. Haikeus ja kauneus ovat tekstissä sisällä, eikä niitä ole tarvetta tuoda erikseen esiin. Lauseet ovat samanaikaisesti raskaita ja kepeitä. Niitä on helppo lukea, vaikka kaikki tuntuu hyvin merkitykselliseltä.
Elämä on katoavaista, ja elämä on vain mennyt.
”Ihan niin eivät asiat menneet, vaikka eivät huonostikaan menneet. Niitä iloisia ystäviä ei ollut helppo löytää, eikä se nuori mieskään ollut sellainen, jollaista olin ajatellut, vaan koko elämästä tuli lopulta aivan muuta.”
Niin kokenut kirjallisuuden ammattilainen kuin Pertti Lassila onkin, hän on mielestäni kehittynyt kirjailijana kahden romaaninsa välillä. Armain aika (2015) ja Ihmisten asiat ovat samanhenkisiä, hienoja kirjoja molemmat, mutta uudemmassa ilmaisu on esikoista kehittyneempää ja koostuneempaa.
Kommentit
Lähetä kommentti