Siirry pääsisältöön

Katri Lipson: Detroit

Katri Lipson: Detroit (2016 Tammi, 375 s).

” ’Eniten maailmassa rakastamme poikaamme. Hän on älykäs, huumorintajuinen, herkkä, lämminsydäminen, monella tavalla lahjakas.’ Nämä ominaisuudet on lueteltava, koska tohtorilla voi olla ennakkoluuloja jääkiekkoilijoita kohtaan.”


Mitä kohtalokkaassa laitataklauksessa tapahtui? Videokuvan perusteella näyttää kuin Timothy ehtisi huomata järkälemäisen vastustajan lähestyvän takaviistosta. Miksi hän ei suojaudu ja ota taklausta turvallisesti vastaan, vaan kääntää katseensa toisaalle? Pelikellon ajassa 57:23 päättyy yhden lupaavan NHL-kiekkoilijan ura ja vähän sen jälkeen myös toisen.

”Sitä on paha katsella. Katsoja tuntee sen omassa niskassaan, sormet kokeilevat vaivihkaa liikkuvatko vielä. Mutta taklaustakin pahempaa on katsoa jäälle lysähtäneen Callahanin mykkää liikkumattomuutta ja jäähallin kattoa tapittavia silmiä.”

Parikymppinen Timothy Callahan makaa neliraajahalvaantuneena nevadalaisessa kuntoutuslaitoksessa. Timothy seuraa tiiviisti entisen pelikaverinsa Nathan Delormen edesottamuksia. Nathaninkin ura on päättymässä hyvin nuorena. Hän on palkannut seurakseen sokean ilotytön Janet van Dyken. He viettävät viskinhuuruista aikaa motellihuoneissa, tien päällä ja aavikolla.

Timothy odottaa, mutta Nathan ei tule häntä katsomaan. Nathan lupasi aina suojella Timothya, ottaa vastaan tämänkin mustelmat. He ovat molemmat pudonneita, pohjaan kolahtaneita. Timothy liikuttaa vain päätään ja hartioitaan. Nathanin syöksykierre on jyrkkä ja sitä sävyttää välinpitämättömyys, kaiken tuhoava mielen tyhjyys.

”Timothy tulee kärsimään karmeita tuskia Nathanin takia. Sekä henkisiä että ruumiillisia. Eivätkö he muka tienneet sitä heti jo siellä pukuhuoneessa.”

Moni on kirjoittanut, että Detroit on kirja jääkiekosta. Olen eri mieltä, vaikka avaintapahtumat sijoittuvatkin päätypleksin edustalle ja joukkueen illanviettoon. Detroit on kirja ystävyydestä ja tuhotuista unelmista.

Katri Lipson vie kolmannen romaaninsa tapahtumat uusille areenoille. Taakse jäävät Kosmonautin ja Jäätelökauppiaan Itä-Eurooppa. Neuvostoliitosta ja Tsekkoslovakiasta siirrytään nykyajan USA:han ja Kanadaan. Itäblokin köyhyys, kylmyys ja kaaliruoat vaihtuvat prameisiin halleihin, autiomaan paahteeseen ja miljoonasopimuksiin.

Detroitista oli lupa odottaa Jäätelökauppiasta helppolukuisempaa, vähemmän vaikeaselkoista. Se toteutui, mutta samalla aavistuksen verotti Katri Lipsonin kirjojen omalaatuista tunnelmaa. Paikoin jopa arvasin, mitä tulee tapahtumaan.

Detroitin dialogi ja ihmisten eleiden kuvaaminen vuorovaikutuksen aikana on vähäeläistä, kirkasta ja täyteläistä. Lipsonin kieli on uskottavaa ja luonnollista. Hän ei käytä turhia sanoja. Dialogi, tarkat havainnot ja ihmisten ajattelun kuvaaminen rytmittyvät taitavasti.

”Hän pelkäsi niin kovasti, hän pelkäsi aina, että poika loukkaantuisi pahasti. Pienet kolhut olivat parempia kuin ei kolhuja ollenkaan, koska hänestä tuntui, että kolhut ovat kuin velkaa, jota pitää lyhentää säännöllisesti, koska rästiin jäänyt velka ei koskaan unohdu vaan ynnätään seuraavaan summaan.”

Jo Kosmonautissa Katri Lipson kirjoitti hienosti jääkiekosta, ja Detroit vahvistaa, että hän pienistä epätarkkuuksista ja muutamista termien kömpelyyksistä huolimatta tuntee lajin. Ammattinsa puolesta hän tuntee myös lääketieteen. Kaikissa Lipsonin kirjoissa on ollut tarkkoja havaintoja ihmisen anatomiasta ja kehon toiminnoista.  Hän ujuttaa asiantuntemustaan luontevasti vaivihkaisina annoksina – ei kirjoita lääketieteestä, vaan käyttää sitä taitavasti hyväkseen kuvatessaan henkilöitään.

Kosmonautti oli vuonna 2008 paras lukemani kirja, Jäätelökauppiaan (2012) olen lukenut toistaiseksi kahdesti, ja Detroit meni näin huhtikuun alussa vuoden 2016 lukukokemusteni kärkeen. Katri Lipson taitaa olla suosikkikirjailijani.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Muumipappa ja minä

Oli minun vuoroni soutaa, ja Muumipappa punkesi kömpelösti perätuhdolle.
– Kirjoitit sitten muistelmasi, sanoin sillä tavalla kysyvästi, että Muumipappa jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt.
– Niin, aloitin silloin, kun kurkkuni oli pahasti kipeänä, Muumipappa muisteli. – Kai ajattelin, että jos kuolen tähän, kukaan ei tiedä merenvahasta tehdystä raitiovaunustani.
– Mikä se on?
– Et ole lukenut muistelmiani, Muumipappa tokaisi terävästi. – Kaikkien yli nelikymppisten pitäisi kirjoittaa muistelmansa, ainakin niiden, jotka ovat saaneet aikaan jotakin hyvää.
Kiristin hieman tahtia, vene kulki nopeammin ja Muumipappa sai taas juonesta kiinni.
– Minut jätettiin löytölasten kodin ovelle paperipussissa, vaikka olisin toivonut, että edes korissa.
– Millaista siellä kodissa oli?
– Suurimman osan ajasta mietin, miksi oli niin kuin oli eikä päinvastoin, Muumipappa pohti. – Ja miksi minä olin minä enkä joku muu.
– Mitä ne muut löytölapset näistä pohdinnoista tuumasivat, kysyin arkaillen ja vastausta…