Siirry pääsisältöön

Jhumpa Lahiri

Suosikkikirjailijan löytäminen on kiinnostava tapahtumakulku. Tutustuminen esikoiskirjailijaan heti tämän uran alkuvaiheessa ja julkaisujen reaaliaikainen seuraaminen on arvokas prosessi. Jos hyvin käy, ehtii ennen muita löytää myöhemmin suosioon nousevan kirjailijan ja tuntea tämän hitusen enemmän omakseen. Toinen tapa on löytää klassikko, jo urallaan hiipunut tai peräti kuollut kirjailija mestariteoksineen. Niistä riittää usein ammennettavaa, vaikka oma elävä suhde kirjailijan uraan jää kokematta.




Minä olen löytänyt Jhumpa Lahirista itselleni uuden suosikkikirjailijan. Se on tapahtunut puolentoista vuoden aikana luettuani Jhumpan tähänastisen tuotannon satunnaisessa järjestyksessä. Suosikin löytymistavoista tämä saattaa olla se kaikkein mieluisin: polulle osuu vielä parhaassa luomisvoimassa oleva kirjailija, joka kuitenkin vakuuttaa ja lumoaa jo ilmestyneellä tuotannollaan. Pääsee lukemaan tässä tapauksessa neljä hienoa kirjaa ja saa jäädä malttamattomana odottamaan seuraavaa julkaistavaksi.

Jhumpa on aivan ihana! Hän on syntynyt Lontoossa, kasvanut Yhdysvalloissa, ja asunut Euroopan eri kaupungeissa. Hänen sukunsa on Intiasta. Intialaisuus ja siirtolaisuus Yhdysvaltoihin näyttää olevan tuotannon kantava teema. Ihmiset ovat juurettomia, mutta samalla heitä sitovat vahvat oman kulttuurin ja suvun perinteet. Monet kipuilevat pyrkiessään niistä eroon. 

Jhumpa Lahirin kieli on arkisen lakonista. Hänen lauseensa ovat kuulaita, haikeita ja surullisia. Hän ei lataa yksittäiseen lauseeseen suuria merkityksiä, eikä varsinkaan syyllisty osoittelevuuteen ja dramatisointiin. Jhumpa vain kertoo, kuinka ruokaa haetaan hellalta ja miten sitä ennen syötiin yhdessä, mutta nyt mennään omiin huoneisiin. Tavalliset asiat kuvaavat ja kantavat elämän isoja kysymyksiä. Hänellä tuntuu olevan poikkeuksellinen kyky kuvailla, mitä ihmiset ajattelevat. Kuvaavaa näytettä valitessani voisin avata lähes minkä sivun tahansa.


”Mutta hän ei halunnut elämältä tätä. Täällä vietetty viikko, vaikka olikin ollut mukava, oli vain vahvistanut asian. Hän ei tahtonut kuulua toiseen perheeseen, olla osallinen sen sotkuihin, riitoihin, vaatimuksiin, touhuun. Hän ei halunnut elää tyttärensä elämän laidoilla, hänen avioliittonsa varjossa. Hän ei halunnut asua taas suuressa talossa, joka vuosien saatossa ja lasten kasvaessa täyttyy tavarasta, nyt kun hän oli juuri laittautunut kaikesta siitä eroon, kirjoista, papereista, vaatteista, esineistä, joita ihminen koki välttämättömäksi omistaa ja säilyttää. Elämässä kaikki karttuu tiettyyn pisteeseen saakka. Hän oli saavuttanut sen pisteen.”



Jhumpa Lahirin novellikokoelmat Tämä siunattu koti sekä Tuore maa ilmestyivät suomennettuina 2001 ja 2008 ja romaanit Kaima sekä Tulvaniitty 2005 ja 2014. Jhumpan tuotanto on kehittynyt. Vielä esikoisnovelleissa hänellä tuntui olevan suuri tarve kirjoittaa suhdettaan Intiaan auki, mutta myöhemmin se on asettunut tarinoiden taustaksi. Ja koska tulin lukeneeksi Jhumpan tuotannon väärässä järjestyksessä, huomasin selvästi ensimmäisten novellien kielen epätasaisuuden. Ilmaisu ei ole niissä vielä jalostunut eikä lause karsiutunut riittävästi.

En ole kaikkein suurin novellien ystävä, ja siksi Jhumpa Lahirin parhaat kirjat ovat hänen kaksi romaaniaan. Varsinkin tuorein Tulvaniitty oli loistava ja kaikista vuonna 2014 lukemistani kirjoista toiseksi paras. Jhumpa on parhaimmillaan romaaneissa, koska hänen kuuluu saada kypsytellä ja kasvattaa tarinoidensa henkilöitä ja näiden ajattelua hitaasti sivu sivulta. Parhaissa novelleissaan hän saa kuitenkin 30 sivuun mahtumaan enemmän kuin moni muu pitkiin tarinoihin. Suosittelen.

Jhumpa Lahirin tuotanto paremmuusjärjestyksessä:
1) Tulvaniitty (Tammi 2014, The Lowlands 2013, suom. Sari Karhulahti)
2) Kaima (Tammi 2005, The Namesake 2003, suom. Kersti Juva)
3) Tuore maa (Tammi 2008, Unaccustomed Earth 2008, suom. Kersti Juva)
4) Tämä siunattu koti (Tammi 2001, Interpreter of Maladies 1999, suom. Kersti Juva)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Leeni Peltonen: Valvomo

Leeni Peltonen: Valvomo. Kuinka uneton oppi nukkumaan (2016 Otava, 240 s).

”Uni vaikuttaa kaikkeen, ja kaikki vaikuttaa uneen.”


Pidän jääkiekosta ja Pohjois-Amerikan ammattilaissarja NHL:n seuraamisesta. Vaikka yhä useampi sen otteluista lähetetäänkin Suomen aikaa illalla, on tavallisin pelien alkamisaika 2.05. NHL:stä onkin tullut minulle maaginen kirjainyhdistelmä, rakas yöllinen seuralainen.

Diagnoosimääritelmän perusteella olen ollut unihäiriöinen kymmenisen vuotta. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeutta nukahtaa iltaisin. Mutta aikaiset heräämiset, ne ovat piinaa. Usein klo 03-jotakin, pahimpina aikoina heti puolen yön jälkeen jo hereille. En ole tarvinnut herätyskelloa.

Kiinnostuin Leeni Peltosen juuri ilmestyneestä Valvomosta ja sainkin sen luettavakseni aika nopeasti. Päätettyäni kirjoittaa kirjasta tänne toivon kuitenkin välttäväni unihäiriöisen valitustilitys –sävyn. Haluan kirjoittaa Leeni Peltosen hyvästä kirjasta ja peilata sitä omiin kokemuksiini. Valvomossa Peltonen kert…

Rosa Liksom: Väliaikainen

Rosa Liksom: Väliaikainen (2014, Like 175 s).


Olen aina pitänyt Rosa Liksomin tekstistä. Väliaikaisen sisäkannen silmäily paljastaa kuitenkin armottoman totuuden: 30 vuoden uralle listatuista 18 teoksesta olen lukenut neljä. Siihen tulee muutos.




Tunnustaudun mieluiten pidemmän proosan ystäväksi, mutta Rosa Liksom osoittaa uutuudellaan, että ison tarinan ja kirjavan kuvauksen voi luoda myös pienistä paloista, sirpaleittain. Väliaikainen koostuu kolmesta osasta: Muu maailma, Kaspar Hauser ja Pohjoinen. Niissä on yhteensä 63 kertomusta, ja väleihin Liksom on sijoittanut neljä omituista eläintarinaa. Lyhyet kertomukset eivät juonen osalta liity toisiinsa ja satunnaisesti toistuvat tutut nimetkin kertonevat eri henkilöistä. Nämä puolen, yhden ja kahden sivun kertomukset muodostavat kuitenkin hienon kokonaisuuden.




Teen karkean jaon: 70 ensimmäistä sivua ollaan etelän lähiöissä, loput 100 Pohjois-Suomessa. Myös teksti muuttuu. Pystyn korkeintaan tyydyttävästi arvioimaan Liksomin lähiökieltä, en…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…