Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on tammikuu, 2016.

Tammikuussa 2016 luetut

Suosituksiksi nousevat:

Jonathan Franzen: Purity.

Bernard Malamud: Tuomittu.


Lukukokemuksina säilyvät

Italo Calvino: Paroni puussa (1957 Tammi, 248 s). Italo Calvino –projektini osa 3/12; tavoitteena lukea italialaiskirjailijan koko suomennettu tuotanto. Kirjoitan lopuksi niistä enemmän. Ihastuttava kirja, sujuva ja mukaansatempaava. Biagio kertoo puuhun muuttaneen veljensä ja koko perheensä tarinan 1700-luvun aatelisessa Italiassa. Tässä on paljon pinnan alla ja varmasti jokaisella lukijalla on oma tulkintansa, mistä tarinassa on kyse.

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja (2008 Otava, 190 s). Oikeusoppinut keski-ikäinen mies kamppailee elämänhallintansa kanssa. Hän ajautuu kohtaamaan länsisaksalaisen 1970-luvun terroriliikkeen entisen rakastettunsa kautta. Ensimmäinen Haahtelan kirja, jonka luin. Pidin kielestä ja henkilökuvauksesta, mutta kokonaisuus jäi etäiseksi. En saanut riittävästi otetta.

Gary Imlach: My Father And Other Working-Class Football Heroes (2005 Yellow Jersey Press, 232 s).…

Audrey Magee: Sopimus

Audrey Magee: Sopimus (2015 Atena, 332 s, suom. Heli Naski)


Eletään 1940-luvun Natsi-Saksassa. Peter Faber on nuori opettaja, joka on määrätty voitokkaasti etenevän Saksan armeijan jalkaväkeen ensin Ranskan rintamalle ja nyt valtaamaan Neuvostoliittoa. Katharina Spinell on nuori berliiniläinen, joka asuu äitinsä ja isänsä talossa. Tohtori Weinart on Natsipuolueen mahtimies Berliinissä. Hän on ottanut Spinellin perheen suosioonsa.

Spinellien hyvä asema natsismin uhoa uhkuvassa Berliinissä perustuu osin Katharinan ja Peterin sopimukseen. Vaikka he eivät ole koskaan tavanneet, nuoret päättävät solmia avioliiton. Peter saadakseen pidemmän loman itärintaman kauheuksista; Katharina turvatakseen elämänlaatunsa ja saadakseen mahdollisesti myöhemmin sotasankarin leskeneläkkeen. Puolueen rodunjalostusohjelma mahdollistaa järjestelyn.

Peter ja Katharina tapaavat kerran, ihastuvat ja rakastuvatkin. Pääasiassa tarinaa kerrotaan kuitenkin reaaliaikaisesti kahdessa paikassa. Ensin ollaan voitokkaiss…

Ei tippa tapa

"elämä on tylsää jos ei joskus juhli näin"
Irwin Goodmanin esittämä ja Vexi Salmen sanoittama reipastempoinen klassikko on vuodelta 1966. Rämpyttävä kitara ja rempseä rytmi vievätkin kuulijan hetkessä ajassa taaksepäin. Voi melkein kuulla lippalakkisten härmäläisten humalaisen yhteislaulun. Järvi-Suomen leirintäalueet raikaavat, ja 1970-luvun isät pistävät huoltamobaareissa reteesti menemään. Irvisteltiin vain.

"no kuka sitä aina jaksaa olla selvinpäin"
Neljä vuosikymmentä myöhemmin Matti Johannes Koivun tulkinta on erilainen. 1980-luvun pojat istuvat villasukat jaloissa hiljaa huoneidensa nurkissa. He soittavat kitaraa näppäilyotteella, ja taustalla kuuluu tuskin erotettava hiljainen syntikka. Tempo on hidas, ääni hento. Juhlat ovat ohi. Antaa mennä vaan.
"kaikki murheet huuhdotaan me sisältämme näin"



Bernard Malamud: Tuomittu

Bernard Malamud: Tuomittu (1966 Gummerus, 315 s, suom. Eero Raassina ja Risto Lehmusoksa)


Helsingin kaupunginkirjaston Pasilan kirjavarastosta löytyy vaatimattoman näköinen sininen nide. Kansilehtiä ei ole ehkä koskaan ollutkaan, kellertyneillä sivuilla on virkailijoiden lyijykynämerkintöjä, ja mitä kaikkea sivuihin onkaan vuosien aikana tahriutunut. Murusia putoilee syliin sivuja käännellessä, ja lukemisen jälkeen tekee mieli käydä pesemässä kädet.


Mad Men –televisiosarjan Don Draper ei ensisijaisesti ollut lukumiehiä, mutta sarjan kulkuun kuului upottaa kulttuurisia signaaleja ajankuviksi sekä kertomaan katsojille, missä vuodessa mennään. Mad Menin viidennen tuotantokauden seitsemännessä jaksossa eletään vuotta 1967. Donilla on iltalukemisena Bernard Malamudin The Fixer (Tuomittu), joka oli samana vuonna voittanut National Book Awardin ja Pulitzer-palkinnon.

Kirjavalinta oli mielestäni sarjan käsikirjoittajilta taitava. Sinällään aika ilmeinen, koska samoin kuin esimerkiksi Beatlesi…

Jonathan Franzen: Purity

Jonathan Franzen: Purity (2015 Siltala, 600s, suom. Raimo Salminen)

”Kun Charlesin monet kuherruskuukaudet olivat ohi, hän ryhtyi kirjoittamaan isoa kirjaansa, romaania joka toisi hänelle paikan modernin amerikkalaiskirjallisuuden kaanonissa. Joskus ennen oli riittänyt, kun kirjoitti sellaisen teoksen kuin Ääni ja vimma tai Ja aurinko nousee. Mutta iso koko oli nyt kaikki kaikessa. Paksuus ja pituus.”



Jonathan Franzenia on ollut jo ikävä. Niin erinomaisia ja oman lukuharrastukseni kulmakiviä ovat Muutoksia (2003) ja Vapaus (2011), ettei lempikirjailijan titteli ole lainkaan liioittelua. Puritya tekikin mieli lukea vähän säästellen, koska tähän tahtiin voi olla, että seuraava Franzenin romaani on käsissä 2020-luvulla.

Minulla on lukijana turvallinen olo maailmassa, jossa Jonathan Franzen kirjoittaa tarinoita. Ei välttämättä kovin jännittävä ja yllätyksellinen, mutta turvallinen. Jos hetkittäin Purityssakin siirrytään nopeasti ja jyrkästi aivan uusille toiminta-areenoille, uuteen paikkaa…