Markku Jokisipilä: Punakone ja vaahteranlehti. (2014 Otava, 319 s)
Urheilusta kirjoittaminen on vaikea laji, koska peli tai kilpailu on niin tiukasti paikkaan ja aikaan, ohikiitävän hetken intensiteettiin sidottua. Sitä on hankala tallentaa. Urheilukirjojen helmasyntejä on myös kritiikittömyys. Erityisen pahasti mennään usein metsään, kun käydään hehkuttamisen tielle, ylistämään yksittäisiä urheilijoita ja usein vielä päästetään heidät itse ääneen.
Hyviäkin urheilukirjoja on paljon, ja valtiotieteiden tohtori Markku Jokisipilä on julkaissut yhden lisää. Hän onnistuu kirjoittamaan jääkiekosta kiinnostavasti, mutta Punakone ja vaahteranlehti ei olekaan kirja vain urheilusta. Se on myös oivallinen näkökulma kylmän sodan historiaan. Kylmää sotaa käytiin monilla rintamilla, kaukalossa se kulminoitui Neuvostoliiton ja Kanadan kohtaamisiin.
Kirjassa käydään läpi pääosin Neuvostoliiton jääkiekkomaajoukkueen ja neuvostoliittolaisen jääkiekkokulttuurin tarina 1940-luvulta alkaen. Lähempi tarkastelu päättyy valtion hajoamiseen 1990-luvulla, mutta viimeiset sanat ulottuvat aina vuoteen 2014. Neuvostoliitto näki kaiken kurjuutensa keskellä jääkiekon välineeksi kommunistisen ideologian paremmuuden osoittamiseen, osaksi kilpavarustelua länttä vastaan. Menestyksen saavuttamiseksi rakennettiin järjestelmällinen koneisto. Kaukalossa pelattiin historian hienointa jääkiekkoa, mutta yksilötasolla hinta oli säälimättömän kova.
Alussa kirjaa vaivaa mielestäni liika lajikeskeisyys. Vaikka - ja onneksi - varsinaisia pelitapahtumia kaukalon sisällä ei juuri kuvata, on alkupuolella turhan paljon tulostietoja. Ensimmäisissä luvuissa on myös herkullisia vertauksia esimerkiksi jääkiekon ja sotatermistön yhtäläisyyksistä, toisaalta teksti menee välillä liian yksityiskohtaiseksi mailahäirinnän kuvaukseksi. Jääkiekkoa tuntevia tämä hieman vaivaannuttaa, ja lajiin perehtymättömät tuskin ovat siitä kovin kiinnostuneita.
Parhaimmillaan Punakone ja vaahteranlehti on jälkimmäisellä puoliskollaan syventyessään neuvostoliittolaiseen yhteiskuntaan. Se tapahtuu edelleen pääasiassa jääkiekon kautta, ja ratkaisu toimii hyvin. Äärimmäinen kuri, harmaa ankeus, kaiken tukahduttava kontrolli sekä toisaalta kiihtyvä mädännäisyys, tehottomuus ja kaikenlainen filunkipeli luovat oivallisen kontrastin.
Mielelläni suosittelen kirjaa kylmästä sodasta ja neuvostoliittolaisesta jääkiekosta kiinnostuneille. Suomi pelasi Neuvostoliittoa vastaan 147 kertaa ja voitti seitsemästi. Punakone ja vaahteranlehti on suorastaan pakollista luettavaa meille, jotka muistamme, miltä tuntui Suomen voittaessa ylivoimaisimmillaan olleen Neuvostoliiton 3-2 Moskovan Izvestija-turnauksessa 17.12.1986. Jari Torkki teki kaksi maalia ja Risto Kurkinen yhden. Sellaista eivät areena-sukupolvet tule koskaan kokemaan.
Urheilusta kirjoittaminen on vaikea laji, koska peli tai kilpailu on niin tiukasti paikkaan ja aikaan, ohikiitävän hetken intensiteettiin sidottua. Sitä on hankala tallentaa. Urheilukirjojen helmasyntejä on myös kritiikittömyys. Erityisen pahasti mennään usein metsään, kun käydään hehkuttamisen tielle, ylistämään yksittäisiä urheilijoita ja usein vielä päästetään heidät itse ääneen.
Hyviäkin urheilukirjoja on paljon, ja valtiotieteiden tohtori Markku Jokisipilä on julkaissut yhden lisää. Hän onnistuu kirjoittamaan jääkiekosta kiinnostavasti, mutta Punakone ja vaahteranlehti ei olekaan kirja vain urheilusta. Se on myös oivallinen näkökulma kylmän sodan historiaan. Kylmää sotaa käytiin monilla rintamilla, kaukalossa se kulminoitui Neuvostoliiton ja Kanadan kohtaamisiin.
Kirjassa käydään läpi pääosin Neuvostoliiton jääkiekkomaajoukkueen ja neuvostoliittolaisen jääkiekkokulttuurin tarina 1940-luvulta alkaen. Lähempi tarkastelu päättyy valtion hajoamiseen 1990-luvulla, mutta viimeiset sanat ulottuvat aina vuoteen 2014. Neuvostoliitto näki kaiken kurjuutensa keskellä jääkiekon välineeksi kommunistisen ideologian paremmuuden osoittamiseen, osaksi kilpavarustelua länttä vastaan. Menestyksen saavuttamiseksi rakennettiin järjestelmällinen koneisto. Kaukalossa pelattiin historian hienointa jääkiekkoa, mutta yksilötasolla hinta oli säälimättömän kova.
”Pelaajat kyllä haluaisivat mennä tänään tansseihin tai huomenna kalastamaan, mutta meidän valmennusjärjestelmässämme niin ei voi tehdä.”
Alussa kirjaa vaivaa mielestäni liika lajikeskeisyys. Vaikka - ja onneksi - varsinaisia pelitapahtumia kaukalon sisällä ei juuri kuvata, on alkupuolella turhan paljon tulostietoja. Ensimmäisissä luvuissa on myös herkullisia vertauksia esimerkiksi jääkiekon ja sotatermistön yhtäläisyyksistä, toisaalta teksti menee välillä liian yksityiskohtaiseksi mailahäirinnän kuvaukseksi. Jääkiekkoa tuntevia tämä hieman vaivaannuttaa, ja lajiin perehtymättömät tuskin ovat siitä kovin kiinnostuneita.
Parhaimmillaan Punakone ja vaahteranlehti on jälkimmäisellä puoliskollaan syventyessään neuvostoliittolaiseen yhteiskuntaan. Se tapahtuu edelleen pääasiassa jääkiekon kautta, ja ratkaisu toimii hyvin. Äärimmäinen kuri, harmaa ankeus, kaiken tukahduttava kontrolli sekä toisaalta kiihtyvä mädännäisyys, tehottomuus ja kaikenlainen filunkipeli luovat oivallisen kontrastin.
”Nykynäkökulmasta tarkasteltuna neuvostoliittolainen todellisuus oli lähes jakomielistä. Kaikki todellinen ja sellainen, millä oli aitoa merkitystä, tapahtui julkisuudelta piilossa ja kulissien takana, kun taas se, mitä näytti ja väitettiin tapahtuvan, oli pelkkää teatteria ja illuusiota.”
Mielelläni suosittelen kirjaa kylmästä sodasta ja neuvostoliittolaisesta jääkiekosta kiinnostuneille. Suomi pelasi Neuvostoliittoa vastaan 147 kertaa ja voitti seitsemästi. Punakone ja vaahteranlehti on suorastaan pakollista luettavaa meille, jotka muistamme, miltä tuntui Suomen voittaessa ylivoimaisimmillaan olleen Neuvostoliiton 3-2 Moskovan Izvestija-turnauksessa 17.12.1986. Jari Torkki teki kaksi maalia ja Risto Kurkinen yhden. Sellaista eivät areena-sukupolvet tule koskaan kokemaan.
Nelisen minuuttia vanhaa kunnon lätkää - TV-toteutusta myöten:
Kommentit
Lähetä kommentti