Marina Lewycka: Meklareita, hippejä, hamstereita

Marina Lewycka: Meklareita, hippejä, hamstereita
(Various pets alive and dead 2012, suomennos Elina Koskelin 2015 Sammakko, 386 s)



Lukiessani Marina Lewyckan neljättä romaania koin suhteeni häneen olevan vedenjakajalla. Esikoisteos Traktorien lyhyt historia ukrainaksi oli ilmiömäinen. Sitä seurannut Two Caravans – joka on saanut hämmentävän nimisuomennoksen Muu maa mansikka? - lähes sinetöi Lewyckalle paikan suosikkikirjailijoideni joukossa. Kolmas Lewycka, Meidät kaikki on tehty liimasta oli pettymys, ei edeltäjiensä tavoin kiteytynyt tai raikas.

Marina Lewycka on taitava sijoittamaan tavallisen ihmisen elämän laajempien ilmiöiden pyörteisiin. Lewyckan henkilöt ovat selvinneet vainoista, sopeutuneet maahanmuuttoon, joutuneet ihmiskaupan ja laittoman siirtolaisuuden välikappaleiksi, tunteneet nahoissaan Lähi-idän tilanteen.  Meklareissa, hipeissä ja hamstereissa ollaan vuoden 2008 finanssikriisissä ja arvopaperikuplan puhkeamisessa. Ihmiset yrittävät tienata leipäänsä doncasterilaisissa yrityksissä ja maksaa kotejaan, kun samaan aikaan heidän työpaikkansa ja asuntolainansa ovat vaakalaudalla Lontoon Cityn johdannaiskaupoissa ja subprime-markkinoilla.

Tarinan päähenkilöt kuuluvat samaan perheeseen. Sergen pitäisi olla viimeistelemässä väitöskirjaansa, mutta takookin rahaa Lontoossa meklarina. Sergen äiti Doro on jäänyt hippikommuuniaikoihinsa ja odottaa poikansa palaavan Doncasteriin, kunhan opinnot valmistuvat.
”Homma nimittäin on niin, että Sergen vanhemmat kuvittelevat hänen asuvan edelleen Cambridgessa. Hän ei ole vielä raaskinut kertoa heille uudesta työstään. Voisi kuvitella, että useimmat normaalit vanhemmat olisivat mielissään, jos heidän alta kolmikymppinen poikansa tienaisi jo yhdeksänkymmentä tuhatta vuodessa. Mutta eivät Doro ja Marcus. He katsoisivat Sergen pettäneen ihanteensa täydellisesti, millä he tarkoittavat omia ihanteitaan, sillä Sergellä ei ole sellaisia – lukuun ottamatta epämääräistä yleistä hyväntahdon tunnetta joka miestä kohtaan. Ja naista.”

Doro vastustaa tiukasti turhaa kuluttamista ja talouskasvua, eikä suostu astumaan Starbucksiin. Sergen isosisko Clara katuu päätöstään jäädä luokanopettajaksi Doncasteriin, sillä hänen haaveensa ja ideansa liekin sytyttämisestä köyhään yhteisöön ovat romuttuneet yksi toisensa jälkeen. Adoptoidulla kuopuksella Uuli-Annalla on Downin syndrooma ja hän haaveilee itsenäisestä elämästä. Perheen isä Marcus on eläkkeelle jäänyt historioitsija, joka kirjoittaa teosta vasemmiston historiasta.
” ’Vallankumouksellinen’ liittyy nykyään uusimpiin matkapuhelimiin. ’Kamppailua’ on koettaa päästä kotiin bussilla ostoskassien kanssa. He kuvittelevat, että indiemusiikin kuunteleminen tekee heistä kapinallisia.”

Marcus ja Doro ovat päättäneet mennä vanhuuden kynnyksellä naimisiin ja antavat lähinnä Claralle tehtäväksi kutsua hääjuhliin Solidaarisuustalon entiset asukkaat.  Se oli perheen koti lasten syntyessä, Sheffieldin lähellä sijainnut kiinteistö, jossa asui vakituisesti muutama perhekunta ja tilapäisesti useampikin yksittäinen kulkija. Kommuunissa uskottiin yksilönvapauteen ja yhteiskasvatukseen. Solidaarisuustalo on jättänyt jälkensä ihmisiin ja heidän väleihinsä.

Lewycka kirjoittaa hauskasti ja osuvasti. Hänen vahvuuksiaan ovat ironiset huomiot maailman menosta, ja ne Lewycka pukee monitasoiksi ajatuksiksi. Lauseet pysyvät kuitenkin selkeinä, arkisina ja helppoina. Taitavaa.
”Greenhillsin uuden rehtorin nimi on herra Gorst. Herra Alan Gorst. Hän näyttää liian nuorelta rehtoriksi pyöreine vaaleanpunaisine poskineen ja mustine piikkitukkineen. Kun hän astui koulun johtoon edellisen lukukauden lopulla, hän ilmoitti, että perinteinen kesäurheilupäivä (liian monia häviäjiä) korvattaisiin syksyisellä yhteisöpäivällä (kaikki voittajia), jolloin toivotettaisiin uudet vanhemmat tervetulleiksi ja rohkaistaisiin koulun ja yhteisön välistä vuorovaikutusta. Tapa jolla mies sen lausui, tumma pilke silmässään, sai henkilökunnan (erityisesti naispuolisen henkilökunnan) kokemaan, että he olivat tehneet äärimmäisen tyydyttävän uravalinnan.”

Lewyckan lämpimän huumorin sävyttämää kieltä lukee mielellään, vaikka siellä täällä on liikaa hauskuuden alleviivaamista ja osoittamista, väkisin väännettyä vitsiä, kuten italialaishurmurin ja kommuunin naisten kohtaamisissa: ”Miten tulit juttuun kaivostyöläisten vaimojen kanssa? – Proletaarinaiset osoittivat äärimmäistä…miten sanoisin…?” Bruno etsi sanoja ”…luokkatietoisuutta.”

Meklareissa, hipeissä ja hamstereissa on jälleen kasassa elementit, mihin Lewyckan tekstissä aikanaan ihastuin. Ja siinäpä se ongelma piileekin. Löytyy maahanmuuton ja monikulttuurisuuden teema, on rahamarkkinat ja elämässä pärjäämään pyrkivät tavalliset ihmiset, harmitellaan romuttunutta idealismia ja yritetään täyttää sen jättämää tyhjiötä, perheillä on salaisuuksia ja elämä jatkuu niistä huolimatta. Minusta kirja toistaa liikaa Lewyckan aiempaa tuotantoa, se ei sytytä. Luen varmasti Marina Lewyckan seuraavankin romaanin, mutta en erityisemmin odota sen ilmestymistä.


Kommentit