Siirry pääsisältöön

Eleanor Catton: Valontuojat




Eleanor Catton
Valontuojat (The Luminaries, suom. Tero Valkonen)
2013 Siltala, 722 s



Tapanani on lukea kerrallaan kahta tai kolmea kirjaa. Kesken on aina pääkirjaksi kutsuttu, usein pidempi, haastavampi, hitaammin luettava, merkittävämmäksi etukäteen arvioimani kirja. Rinnakkaiskirjat ovat tavallisesti lyhyempiä, nopeampilukuisia, ratikassa luettavia, kerralla hotkaistavia. Tämä asetelma ei kerro mitään kirjojen laadusta.
Koska pääkirjojen lukeminen kestää kauemmin, kirjavuosi jaksottuu niiden mukaan. Muistan taannoisen syksyn Alastalon salissa, toissakesän Infinite Jestin, keväiset tunnelmat Jokapäiväisen elämämme parissa, kesän vietin Täällä Pohjantähden alla. Nyt elokuun alusta syyskuun alkuun työn alla oli Eleanor Cattonin Valontuojat. Meneillään olleella pääkirjalla on olennainen yhteys siihen, minkälainen muistikuva ajanjaksosta on jäänyt mieleen.

Valontuojat voitti Man Booker Prizen 2013. Luen yleensä pienellä viiveellä Booker-palkitun lisäksi Pulitzer- ja National Book Award –voittajat. Palkinnon voittamista pidän takuuna tietystä tasosta, ja usein kirjat ovatkin hyviä. Pettymyksiä tulee, kun voittaja osoittautuu liian bestsellerhenkiseksi, kertakäyttöiseksi tai pinnalliseksi. En heti muista tilannetta, jossa näillä isoilla palkinnoilla muistettu teos osoittautuisi liian vaikeaksi tai raskaslukuiseksi.

Valontuojien tapahtumat sijoittuvat Uuden-Seelannin kultakuumeen aikoihin 1860-luvulle. Tarinan yhtä alkuasukasta lukuun ottamatta kaikki muut henkilöhahmot ovat lähteneet kodeistansa, sukujensa luota, aloittaneet alusta ja elävät nyt jonkinlaisessa väliaikaisessa juurettomassa paikassa ja ajassa. Rikkaudenhimossaan kullankaivajat valtaavat aina uusia alueita ja reviirejä, monet pyrkivät hyötymään löydöksistä ilman omaa ansiota. Aikaan ja paikkaan kuuluu monia lieveilmiöitä.



Walter Moody saapuu kirjan alussa Crown-hotelliin, missä suurin osa muista henkilöistä on koolla puimassa viime aikojen tapahtumia. Hokitikan kaupungissa on tapahtunut paria viikkoa aiemmin rikoksia, jotka taustoineen ovat alkavan tarinan ytimessä. Kullankaivaja Crosbie Wells on löydetty kuolleena mökistään, ja lähettyviltä on löytynyt prostituoitu Anna Wetherall henkihieverissä. Wellsin kuolinsyy näyttää olevan viinanhuuruinen elämä ja Wetherallin epäillään yrittäneen itsemurhaa oopiumilla. Kuitenkin molempien tapausten taustalla saattaa olla rikos. Wellsiltä jäänyt yllättävä kultaomaisuus ja sen nopea myyminen ovat mysteereitä, kuten kadonneen kullankaivaja Emery Stainesinkin kohtalo.

“Crown-hotellin tupakkasalonkiin kokoontuneet kaksitoista miestä synnyttivät vaikutelman sattumalta yhteen päätyneestä joukkiosta. Olemuksen ja asusteiden moninaisuuden perusteella – oli lievetakkia, hännystakkia, luisilla napeilla varustettua väljää vyötettävää takkia, keltaista molskia, hienoa palttinaa ja tvilliäkin – heitä olisi voinut pitää junanvaunun kahtenatoista ventovieraana, joista kukin oli matkalla eri puolille utuista kaupunkia, jossa kyllä riitti kolkkia kullekin; jokaisen miehen tietoisesta erillisyydestä (kun hän silmäili lehteään, ojentui napauttamaan tuhkat ristikkoon tai laski kämmensyrjän huopakankaalle valmistautuessaan lyömään biljardipalloa) huokui itse asiassa tismalleen se ihmiskehojen vaitonaisuus, jonka voi aistia myöhään illalla julkisessa junanvaunussa, mutta täällä hiljaisuutta ei tahdittanut vaunujen kolke ja kahaltelu vaan sateen raskas ropina.”

Nimiä esiintyy alusta alkaen useita, ja lähes koko tarinan ajan käytetään paljon sivuja jokaisen hahmon luonteen kuvailuun. Silti henkilöt eivät oikein erotu toisistaan, eikä heidän käyttäytymisensä seuraaminen vaatisi ihan näin yksityiskohtaisia luonnekuvauksia. Koska henkilöhahmoihin ei ole riittävän syvää sidettä, näiden väliset kohtaamiset eivät tunnu niin merkityksellisiltä kuin on tarkoitettu. Henkilöiden suhteet toisiinsa ovat niin monimutkaiset, että niistä tarvitsisi melkein piirustuksen. En varmasti tullut tajunneeksi kaikkia yhteyksiä ja merkityksiä.



Kerronta on haastavaa, koska tapahtumia lähestytään eri näkökulmista. Niitä tuodaan esiin juorupitoisena dialogina, ja äkkiä siirrytäänkin seuraamaan aitoa tapahtumaa ajankohtaa hieman samalla vaihtaen. Kieli pakottaa paneutumaan tai muuten saattaa edetä kappaleenkin verran muistamatta tai käsittämättä, mitä tuli lukeneeksi.

"Hän sai erityisen paljon nautintoa väittelystä, kunhan se pysyi laadultaan kohtuuttomana ja teoreettisena, joten hänestä oli upeaa laatia mieltymystensä pienen mutta antaumuksellisen piirin pohjalta pähkähulluja sommitelmia."

Keskivaiheilla kieli tuntui yksinkertaistuvan alkuun verrattuna, melkein kuin kirja olisi vaihtunut. Kieli oli edelleen laadukasta, mutta miellyttävämpää lukea. Kuin lauseiden keskimääräinen pituus olisi lyhentynyt ja rinnasteisten sivulauseiden määrä vähentynyt.

Catton käyttää mielenkiintoista kerronnallista tekniikkaa ja helpottaa harhailevan lukijansa oloa kasaamalla säännöllisesti aiemmin tapahtuneen yhteen. Se toteutetaan yhdessä kohtaa Walter Moodyn päänsisäisenä pohdintana, myöhemmin esittelemällä lukijalle kahden päähenkilön välinen kirjeenvaihto, välillä tapahtumien kulkua valotetaan lehtikirjoitusten avulla. Pidän lisäksi onnistuneena rakennetta, jossa kerronnan edetessä jo olemassa olevan tarinan päälle laskeutuu uuden henkilön myötä ikään kuin uusi kerros. Ongelma oli, että uusi kerros osui vain joihinkin jo aiemmin tiedossa oleviin yksityskohtiin, muttei läheskään kaikkiin.


Valontuojissa oli aineksia oikein hyväksi kirjaksi, mutta paljon selkeämpi sen olisi pitänyt olla. Yritettiinkö tässä liian vaikeaa, yliarvioiko kirjailija lukijansa pahemman kerran? Unohtiko, että vuorovaikutteiselle lukukokemukselle on eduksi antaa mistään mitään tietämättömälle lukijalle edes hieman selkeyttä? Sekoitettiinko ja piilotettiinko asioita tahallaan, sekoittamisen ja piilottamisen vuoksi?

Kaikkea en ymmärtänyt, kaikessa en pysynyt perässä, mutta ison osan kirjan 722 sivusta luin kuitenkin hyvin kiinnostuneena. Oli paljon miellyttävää tekstiä. Silti joku lukemisen himon puute vaivasi, joku tarinan imu jäi kokematta, joku tunneside syntymättä. Ehkä ongelma oli, etten osaa sanoiksi pukea, mikä oli kirjan punainen lanka. Toivon, ettei se ollut sen selviäminen, mitä Emery Stainesille tapahtui tai kuka oli kultahippujen salakuljetusvyyhdin takana.

“Ei tällaista saa tehdä tavalliselle lukijalle!” ja “Tällaista lisää!” eivät ole otteita kirjasta, vaan omista muistiinpanoistani. Kaikkien yksityiskohtien ymmärtäminen ja kokonaisuuden sisäistäminen vaatisi Valontuojien lukemisen uudestaan. Sitä ei kuitenkaan taida tapahtua.









Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Muumipappa ja minä

Oli minun vuoroni soutaa, ja Muumipappa punkesi kömpelösti perätuhdolle.
– Kirjoitit sitten muistelmasi, sanoin sillä tavalla kysyvästi, että Muumipappa jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt.
– Niin, aloitin silloin, kun kurkkuni oli pahasti kipeänä, Muumipappa muisteli. – Kai ajattelin, että jos kuolen tähän, kukaan ei tiedä merenvahasta tehdystä raitiovaunustani.
– Mikä se on?
– Et ole lukenut muistelmiani, Muumipappa tokaisi terävästi. – Kaikkien yli nelikymppisten pitäisi kirjoittaa muistelmansa, ainakin niiden, jotka ovat saaneet aikaan jotakin hyvää.
Kiristin hieman tahtia, vene kulki nopeammin ja Muumipappa sai taas juonesta kiinni.
– Minut jätettiin löytölasten kodin ovelle paperipussissa, vaikka olisin toivonut, että edes korissa.
– Millaista siellä kodissa oli?
– Suurimman osan ajasta mietin, miksi oli niin kuin oli eikä päinvastoin, Muumipappa pohti. – Ja miksi minä olin minä enkä joku muu.
– Mitä ne muut löytölapset näistä pohdinnoista tuumasivat, kysyin arkaillen ja vastausta…