David Walsh: Seven Deadly Sins. My Pursuit of Lance Armstrong




David Walsh
Seven Deadly Sins. My Pursuit of Lance Armstrong.
(2012 Simon & Schuster, 447 s)


"Back when Sandro Donati educated me to the chronology of serious privatised doping, he showed the starting point as being the moment in the early eighties when Fransesco Conconi decided that he would take the Finnish invention of blood doping and create a Mediterranean version."


Kyllääntymispiste on saavutettu, ja nyt tuntuu, että tämä jää viimeiseksi kirjaksi, minkä luen kilpapyöräilyn dopingskandaaleista. Ei niin, ettäkö lukukokemus olisi ollut huono. Täysin päinvastoin: jos haluan nimetä suosituksia aiheesta, Seven Deadly Sins on varmasti kärkipäässä Tyler Hamiltonin ja David Coylen Secret Racen (suom. Voittoja ja valheita) ohella. Yhteinen laatukriteeri näille kirjoille on, että tekstistä vastaavat kirjoittamisen ammattilaiset, eivät urheilijat itse.
David Walsh on pitkän linjan urheilutoimittaja, joka on seurannut ammattipyöräilyä ja varsinkin suuria etappikilpailuja yli 30 vuotta. En ole lukenut miehen muuta tekstiä, mutta vahva tuntuma on, että tämä on hänen pääteoksensa, elämäntyönsä. Se on julkaistu vuonna 2012, mutta kirjoittaminen on käynnistynyt jo 1990-luvulla.

Kirja oli valmiina jo joitakin vuosia aikaisemmin, mutta oikeudellisista syistä Walsh varmasti itsekin kuvitteli, ettei koskaan voisi sitä julkaista. Lance Armstrongiin henkilöityvän dopingkulttuurin paljastuminen vuonna 2012 muutti tilanteen, Walsh saattoi kirjoittaa viimeiset luvut ja kirja uskallettiin vihdoin saattaa luettavaksi. Walsh on tehnyt mittavan kenttätyön. Hän on lukenut kirjoja ja lehtiartikkeleita, penkonut arkistoja, tavannut ihmisiä, seurannut kilpailuja, ottanut riskejä, istunut lehdistötilaisuuksissa, tullut uhatuksi. Hän on halunnut paljastaa totuuden, mistä itse kertoo olleensa varma jo vuonna 1997.

Seven Deadly Sins on urheilukirja. Se kertoo huippu-urheilusta ja kilpailemisesta menemättä kuitenkaan oikeastaan lainkaan kirjallisesti puuduttaviin kisakuvauksiin. Kirja on myös legenda syövästä, sankaruudesta, petoksesta, vallasta ja rahasta. Lance Armstrongin tarina on varmasti suurin yksittäinen urheilupetos ja tuomioiden langettaminen siitä helppoa. Se on samalla kuitenkin inhimillinen selviämistarina, kertomus häikäilemättömästä miehestä, jolle voittamattomuuden tiellä mikään vallan käytön tapa ei jäänyt vieraaksi.

Syövän sairastaminen ei jalostanut Lance Armstrongia, se ei muuttanut häntä yhtään muita paremmaksi tai huonommaksi ihmiseksi. Hän lankesi heti uudelleen. Lance Armstrong saattaa olla urheiluhistorian pahin douppaaja ja huijari, mutta hän on joutunut koko aikakautensa syntipukiksi. Todennäköisesti siksi, että hän oli kaikista douppaajista samalla myös paras ja sitkein pyöräilijä ja kovin luonne.

David Walsh tuo systemaattisesti esiin doping-ongelman kokonaisvaltaisuuden, kuinka koko pyöräily-yhteisö sulki silmänsä. Hyytävää luettavaa on vuoden 1996 tilannekuva: Armstrong sai syöpädiagnoosinsa syksyllä ja hän oli ajanut koko kesän kovissa kivuissa. Doping-testi oli tehty kesän aikana 13 kertaa. Testissä olisi pitänyt havaita myös epätavallisen korkea hormonitaso (hCG). Se liittyy luontaisesti naisilla raskausvaiheeseen ja voidaan muissa tapauksissa tulkita elimistön epätasapainotilaksi joko kasvaimen tai jonkun ulkoisen tekijän takia – steroidien käytön tiedetään nostavan tasoa. Syksyllä kasvainlöydön yhteydessä Armstrongin lukema oli jopa 100 000 –kertainen normaaliin verrattuna. Se oli varmasti näkynyt myös kesän doping-testeissä, mutta testaajat, pyöräilyjärjestöt, kaikki yhdessä pimittivät tiedon, koska sen oletettiin johtuvan steroidien käytöstä.

Dopingissa on loppujen lopuksi kysymys vain huijaamisesta urheilukisoissa, ei sen vakavammasta. Se on kuitenkin rikkeenä niin näyttävä ja rikkoo niin monen ihmisen ihannehakuista oikeudentuntoa ja sankaruudenkaipuuta, että rangaistukset ja julkinen lynkkaus eivät noudata mitään suhteellisuuden rajoja. Seitsemän Kuolemansyntiä.

”I watch the Olympic Games but I don’t bother to remember the names of the athletes any more. It’s like theatre – but I prefer the theatre because the relationship between actor and spectator is clear. In sports, both are still pretending it’s real.”

Armstrong on esiintynyt paljastumisensa jälkeen julkisuudessa katuvasti, anteeksiantoa pyytäen, sitä jopa vaatien. Hänen vilpittömyyttään on epäilty ja kieltämättä helposti syntyy vaikutelma, että mies on enemmän pahoillaan paljastumisestaan. En voi tulkita julkisuuden kautta miehen syvimpiä tuntoja, mutta täytyy hänellä omatunto kolkutella jo pelkästään Tour de Francen voittajalistoja tutkiessaan. Miehen seitsemän voittoa 1999-2005 on poistettu historiatilastosta kokonaan. Muut ajanjaksot jolloin historia ei listaa Ranskan ympäriajon voittajaa lainkaan ovat 1915-18 ja 1940-46.

En hyväksy dopingin käyttöä, enkä sitä miten Lance Armstrong toimi ja kohteli muita ihmisiä. Näen kaikkivoipaisuuden ja voittamattomuuden illuusion sokeuttaneen miehen. Hän palasi sairaalavuoteelta, voitti maailman arvostetuimman urheilukilpailun seitsemästi, innosti ja rohkaisi miljoonia ihmisiä, rikastui ja käytti valtaa. Hänen toimissaan erottuu sankaruushakuisuus, nöyryyden ja vaatimattomuuden puute.

Itse en koskaan unohda Lance Armstrongia. Kävin oman taisteluni kymmenen vuotta hänen jälkeensä. Armstrongin syöpäsäätiössä on liian paljon amerikkalaisia elementtejä ja kaukaisen texasilaismiljönäärin henkistä vaikutusta omaan elämääni voi olla vaikea osoittaa. Vaikutus kuitenkin oli. Ja on edelleen, koska Lance Armstrongin ja United States Postal Service –tallin kautta innostus maantiepyöräilyyn roihahti toden teolla.



Rehellisesti sanoen en tiedä, mitä mieltä olen Lance Armstrongista tänä päivänä. Olen seurannut häntä lukuisissa medioissa, lukenut hänen kirjansa ja hänestä tehtyjä kirjoja. Nähnyt elokuvan. Katsonut tuntitolkulla tv-kuvaa ja myöhemmin videonauhoja miehestä pyörän selässä ja kiperissä haastatteluissa. Nähnyt kuinka hän valehtelee vannoen totuutta syöpäsairautensa kautta. Mies on samaan aikaan suuri sankarini ja suuri huijari; karismaattinen ja röyhkeä amerikkalainen. Tuskin olisimme kavereita reaalielämässä. Joka toisella pyörälenkillä päälläni on US Postalin paita. Välillä taas, kuten Seven Deadly Sinsin lukemisen jälkeen en kehtaa pukea sitä päälleni vähään aikaan.

Ehkä luen sittenkin vielä yhden pyöräilydopingkirjan. Toivon nimittäin, että Lance Armstrong itse joskus kertoo kaiken – ilman sädekehiä, ilman puolusteluja, ilman syyttelyjä.

”Armstrong was just three weeks over his last chemotherapy session. Even before he was given all clear from his cancer, he was going out of his way to spend time in Ferrara with dr Michele Ferrari. At the same time dr Craig Nichols, his physician in Indiana was firmly saying it was at that point unclear as to whether Lance would be able to resume a career as a professional cyclist. What was in his head? What decisions had he made? Someday I hope he tells us about all these things.”



Muutama fakta:

Lance Armstrong on 1971 syntynyt amerikkalainen kilpapyöräilijä. Voitti maailmanmestaruuden 1993. Sairasti pitkälle edenneen syövän 1996-97. Voitti Ranskan ympäriajon seitsemän kertaa 1999-2005. Oli koko uransa ajan dopingsyytösten varjossa, kunnes vuonna 2012 todisteet olivat kiistattomat ja Armstrong myönsi käyttäneensä kiellettyjä aineita koko uransa ajan. Menetti saavutuksensa.

Armstrongin perustama Livestrong-säätiö tekee maailmanlaajuista työtä syövän torjumiseksi ja kerää rahaa hoitojen kehittämiseksi. Säätiö on profiloitunut pyöräilyharrastukseen. Armstrong oli työn näkyvä keulakuva, mutta hän joutui jättämään säätiön dopingpaljastusten myötä.

United States Postal Service oli Armstrongin pyöräilytalli hänen menestyksensä vuosina. US Postalin on sittemmin todettu ylläpitäneen systemaattista dopingohjelmaa mm. italialaisen urheilulääkäri Michele Ferrarin avustamana. On yleisesti tiedostettua, että testien puutteiden takia doping, erityisesti EPO-hormonin käyttö oli laajamittaista kaikessa kestävyysurheilussa 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa.

Kommentit