Siirry pääsisältöön

Adam Langer: California Avenue

Adam Langer


California Avenue  
(suomennos Annika Eräpuro 2006 Tammi, 612 s)
Crossing California 
(alkuperäinen 2004 Penguinbooks, 448 s)



Seuraan melko aktiivisesti angoamerikkalaista kirjallisuutta, mutten usko olleeni muulloin niin kirjallisuusharrastuksen aallonharjalla ja viileästi ajan tasalla kuin astuessani Manhattanilla sisään Borders-kirjakauppaan. Kohteenani oli tuoreehko ja kehuttu Adam Langerin esikoisteos Crossing California. Kysyin luonnollisesti myyjältä apua, ja hän ohjasi minut hyllylle.

Sijoitun englannin kielen lukijana hyvän ja kiitettävän välimaastoon. Ymmärrän vaivatta lukemaani, mutta on oltava rehellinenkin. Muulla kuin äidinkielellä lukiessa jotakin jää aina tajuamatta, kuten esimerkiksi myöhemmin ilmennyt kiertämätön tosiasia, että yksi tämän tarinan kertojista on mielikuvitushahmo. Muutamaa vuotta myöhemmin poimin nimittäin suomennoksen nimellä California Avenue Paloheinän kirjaston poistohyllystä.


Tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun taitteen Chicagoon. Ajankohta on amerikkalaisten 444 päivän Teheranin kriisin panttivankeus 4.11.1979 – 20.1.1981. Kriisi sitoo ja raamittaa tarinan tiukasti aikaan, mutta sen käänteisiin palataan kirjan kuluessa vain satunnaisesti.


Varsinainen ajankuva marssitetaan lukijan eteen monilla kulttuurisilla viittauksilla, jotka vuolaudestaan huolimatta eivät tukehduta kuvausta. Samalla yhdelle ilmiölle ei anneta liian suurta merkitystä. Ratkaisu toimii erittäin hyvin: raamittavat faktat ovat selkeät ja miljöö rakentuu pieni pala kerrallaan luetteloimatta. Liian usein ajankuvauksissa tunnutaan menevän siitä, missä aita on matalin luomalla mielikuva, että kaikki kävivät Eltsun ajoissa tai joka kadunkulmassa soi Beatlesin musiikki.
Juutalainen uskonto ja kulttuuri ovat vahvasti läsnä arkipäivässä. Kirjassa kerrotaan treffailusta ja kaljoittelusta, tytöistä ja pojista, leffoista ja autoista, masturbaatiosta, koulusta, työstä ja talenttikisoista, naisista ja miehistä.
Kertojia on yhdeksän, ja tekniikkana on reaaliaikainen mosaiikkimainen tyyli. Ajallisia takautumia tai piilotettuja juonenkäänteitä ei harrasteta. Eri kertojien samanaikaiset osin risteävät tarinat sekoittuvat toisiinsa samalla, kun henkilöt liikkuvat West Rogers Parkissa ja näkevät välillä toisiaan.
Päähenkilöt elävät kolmessa perheessä, jotka asuvat California Avenuen molemmin puolin: Juutalainen Wasserstromin perhe, jossa leskeksi jäänyt ylipainoinen perusyritteliäs duunari-isä Charlie elää 17- ja 12- vuotiaiden tyttäriensä Michellen ja Jillin kanssa. Juutalaisen ylemmän keskiluokan Rovnerin perheen Michael ja Ellen elävät eron partaalla ja Michael ja Lana oireilevat tahoillaan. Millsit edustavat rodullista vähemmistöä ja poika Muley yrittää kaikin keinoin tukea yksinhuoltajaäiti Deirden horjuvaa elämänhallintaa.
California Avenue on katu, joka jakaa Chicagon esikaupunkialueen monikulttuurisen ja –muotoisen asuinalueen. Alueen nimi on West Rogers Park ja sen korkean kukkulan laelta katsottaessa taustalla siintävät Sears Tower ja muut keskustan pilvenpiirtäjät ja maamerkit.
”Se oli kaupunginosan ainoita kaksisuuntaisia katuja ja ainoita, jonka varrella oli yrityksiä ja kauppoja. California Avenuella oli huoltamoita ja synagogia, pieni ruokakauppa, paloasema, ruokala ja hautaustoimisto, Shang Hai Kosher –ravintola ja Tel Aviv Kosher –pizzeria, Burghardin lounasbaari ja Chicagon Nortownin sivukirjasto. Kadun länsipuolella oli puistoja sekä omakotitaloja, joiden etupihoilla oli ikivihreitä pensaita ja vaahteroita ja sadettajia.
Kadun länsipuolella asuivat lääkärit. Ja asianajajat. Eivät kuitenkaan kaikkein kalleimmat lääkärit ja asianajajat, he asuivat melkein kaikki keskustassa tai pohjoisissa esikaupungeissa.
California Avenuen itäpuolella valossa tapahtui selvä muutos. Siellä punatiiliset kerrostalot ja savunharmaat omakotitalot imivät itseensä auringonvalon, ja kadut tuntuivat hiukkasen kapeammilta. Itäpuolella ei juuri ollut viheralueita eikä aukeamia, vain Boonen peruskoulun leikkikenttä ja nurmikot kirkkojen edustoilla.”

Kymmenestä päähenkilöstä huolimatta kirjan pääosassa taitaa sittenkin olla California Avenue. Se on jakaja. 1980-luvun taitteen luokkayhteiskunnan ja elintasorajan symboli, jonka ylittämisen edessä ihmiset sinnittelevät ja kompuroivat. Se jakaa alueen myös etnisesti, mutta on kuitenkin ylitettävissä, jotta asuinalueella ihmisten monikulttuurinen yhteiselo voi kukoistaa.
California Avenue kulkee myös kirjan henkilöiden sieluissa ja ajatuksissa, rajana onnellisuudelle ja onnettomuudelle, turvalle ja epävarmuudelle, haaveille ja todellisuudelle.

Adam Langer on monisanainen ja taitava kirjoittaja. Hän kuvaa helposti lähestyttävillä sanoilla, ilman ylimääräisiä koukeroita tai tehokeinoja henkilöidensä arjen kulkua, vuoropuhelua, ajatuksia ja motiiveita. Tyyli on surkuhupaista arkista lakoniaa, jossa isot tai pienet, iloiset tai surulliset asiat kirjoitetaan hyväntahtoisen ilkeästi, ikään kuin havainnoille ja henkilöille lämpimän sarkastisesti ivaillen.


”Deirdre Wills oli jo siivonnut ja lähtenyt, ja vaikka hän teki keskinkertaista työtä ja oli perheessä virallistetun totuuden mukaan naukkaillut Rovnereiden Kahluaa useammin kuin kerran, oli helpompaa jatkaa sopimusta hänen kanssaan kuin alkaa etsiä jotakuta toista. Ja koska Deirdre ei todellisuudessa ollut naukkaillut Rovnereiden likööriä, toisin kuin jokainen perheenjäsen oli jossakin vaiheessa salaa tehnyt, Deirdren pitäminen talossa antoi kaikille kätevän alibin.”


”Kun kaikki noutoruoka pantiin pöytään kerralla eikä etu- tai jälkiruokia tarjoiltu, aika väheni puoleen. Ja kun ruoka pidettiin alumiini- ja muovirasioissaan, tiskaamisen uuvuttavan vaivan korvasi aikaasäästävä toimenpide: aterian päätyttyä kaikki heitettiin roskasäkkiin. Lopputulos oli, ettei päivällinen juuri koskaan kestänyt pidempään kuin tänä iltana – Larryn 18.01 lausumasta berakhasta Ellen Rovnerin sanoihin kello 18.19: ”No niin, ovatko kaikki valmiit? Joko aletaan heittää roskiin?” ”


Langer kirjoittaa merkityksellisetkin ihmisten välisten suhteiden tapahtumakulut kompurointeineen seikkaperäisesti kehitellen. Lopputuloksen analysoinnin kirjailija jättää kokonaan lukijan vastuulle. Tapahtunut kuvataan ehkä vasta muutaman sivun kuluttua sivulauseessa. Kerronta on parhaimmillaan ääneen naurattavan hauskaa. Kun kondomeista puhutaan luokkahuoneessa, resepti toimii aina.
Parhaimmillaan California Avenue on loistavaa kirjallisuutta, suurimman osa mitastaan hyvää. Täydellisestä suorituksesta jää uupumaan pieni pala draaman ja tarinan kaarta.








Kommentit

  1. Hei, aiotko listata myös muut kirjat, jotka olet lukenut vuoden aikana, niiden parhaiden lisäksi?

    VastaaPoista
  2. Täytyy perehtyä, miten sen saisi toteutettua vaikka jollakin linkityksellä, ettei tule sivu täyteen kovin pitkiä luetteloita. Kiitos ideasta!

    VastaaPoista
  3. Kiitos blogikirjoituksesta, tartuin California Avenuehen sen perusteella. Ihan niin paljon en tainnut tykätä teoksesta kuin sinä. Kirjan imu ei ollut kovin vahva, mistä syystä luin sitä lähes kaksi kuukautta. Se saattaa selittää myös sen, miksi en saanut siitä irti kaikkea mahdollista: jossain vaiheessa huomasin unohtaneeni paljon yksityiskohtia kirjan alkupuolelta. Jossain kohtaa ohi meni esimerkiksi tieto, että Deidren ex-mies ja Mulayn isä Carl oli valkoihoinen toisin kuin perheenjäsenensä. Monet mienen tekemiset kuten gospelkuorojen ja ghettokielen innokas mutta falski fanittaminen pääsivät uuteen valoon, kun asian laita valkeni jossain kirjan loppupuolella. Omassa mielessäni tarinasta ei myöskään syntynyt niin loogista kokonaisuutta kuin blogikirjoituksesi antoi ymmärtää: henkilöiden yhteydet toisiinsa tuntuivat hajanaisemmilta ja tapahtumapaikat irrallisemmilta kuin sinun tekstissäsi. Jäi myös olo, että lukijan olisi pitänyt ennakkoon tietää enemmän amerikkalaisesta kulttuurista ja etnisestä diversiteetistä kuin minä tiedän. Olisiko tässä käynyt niin, että omalla kohdallani kirjailija on yliarvioinut lukijan ja sinun kohdallasi taas ei?

    VastaaPoista
  4. Kiitos kommentista ja mukava kuulla. En usko, että California Avenuella, ainakaan suomennoksella, on kovin paljoa lukijoita.

    Nyt kahden kuukauden kuluttua huomaan itsekin, että tarinan elementit ovat haihtuneet mielestä ehkä nopeammin kuin tavallisesti. Kirjan jotkut henkilöt ja varsinkin asetelma ovat jääneet vahvasti mieleen.

    Voisiko olla, että Langerilla oli niin suuri tarve kertoa nuoruutensa kulmista ja dokumentoida ajankuva, että tarinan kehittely jäi vähän varjoon.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Leeni Peltonen: Valvomo

Leeni Peltonen: Valvomo. Kuinka uneton oppi nukkumaan (2016 Otava, 240 s).

”Uni vaikuttaa kaikkeen, ja kaikki vaikuttaa uneen.”


Pidän jääkiekosta ja Pohjois-Amerikan ammattilaissarja NHL:n seuraamisesta. Vaikka yhä useampi sen otteluista lähetetäänkin Suomen aikaa illalla, on tavallisin pelien alkamisaika 2.05. NHL:stä onkin tullut minulle maaginen kirjainyhdistelmä, rakas yöllinen seuralainen.

Diagnoosimääritelmän perusteella olen ollut unihäiriöinen kymmenisen vuotta. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeutta nukahtaa iltaisin. Mutta aikaiset heräämiset, ne ovat piinaa. Usein klo 03-jotakin, pahimpina aikoina heti puolen yön jälkeen jo hereille. En ole tarvinnut herätyskelloa.

Kiinnostuin Leeni Peltosen juuri ilmestyneestä Valvomosta ja sainkin sen luettavakseni aika nopeasti. Päätettyäni kirjoittaa kirjasta tänne toivon kuitenkin välttäväni unihäiriöisen valitustilitys –sävyn. Haluan kirjoittaa Leeni Peltosen hyvästä kirjasta ja peilata sitä omiin kokemuksiini. Valvomossa Peltonen kert…

Rosa Liksom: Väliaikainen

Rosa Liksom: Väliaikainen (2014, Like 175 s).


Olen aina pitänyt Rosa Liksomin tekstistä. Väliaikaisen sisäkannen silmäily paljastaa kuitenkin armottoman totuuden: 30 vuoden uralle listatuista 18 teoksesta olen lukenut neljä. Siihen tulee muutos.




Tunnustaudun mieluiten pidemmän proosan ystäväksi, mutta Rosa Liksom osoittaa uutuudellaan, että ison tarinan ja kirjavan kuvauksen voi luoda myös pienistä paloista, sirpaleittain. Väliaikainen koostuu kolmesta osasta: Muu maailma, Kaspar Hauser ja Pohjoinen. Niissä on yhteensä 63 kertomusta, ja väleihin Liksom on sijoittanut neljä omituista eläintarinaa. Lyhyet kertomukset eivät juonen osalta liity toisiinsa ja satunnaisesti toistuvat tutut nimetkin kertonevat eri henkilöistä. Nämä puolen, yhden ja kahden sivun kertomukset muodostavat kuitenkin hienon kokonaisuuden.




Teen karkean jaon: 70 ensimmäistä sivua ollaan etelän lähiöissä, loput 100 Pohjois-Suomessa. Myös teksti muuttuu. Pystyn korkeintaan tyydyttävästi arvioimaan Liksomin lähiökieltä, en…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…