Siirry pääsisältöön

Tekstit

Annastiina Storm: Me täytytään valosta

Annastiina Stormin kaunis ja vimmainen esikoisromaani Me täytytään valosta liikkuu ajassa sekä todellisuuden ja kuvitelmien välillä. Teos koostuu lyhyistä katkelmaluvuista ja sitoo yhteen kolme sukupolvea.

Isovanhemmat ovat Veijo ja ahtaan uskonnollinen Eeva, joka syntisesti odottaa Veijon kuolemaa ja toivookin sitä. Heidän tyttärensä, anonyymisti nimetty vain äidiksi, on naimisissa Samin kanssa. Samin sisällä myrskyää ja äidin mielestä lapset eivät voi enää olla yksin isänsä seurassa. Äidin siskolla, Mervi-tädillä on löysä maha, ja hän saalistaa yössä. Lapset Santtu ja Silja odottavat pikkuveljeä saapuvaksi.

Kertoja vaihtuu joka toisella sivulla ja on epäluotettava, koska useimmiten kertojana toimii jompikumpi perheen lapsista. He havainnoivat tarkasti, mutta eivät ymmärrä tai tiedäkään kaikkea. Kerronnan keskeisenä keinona ovat valokuvat: niitä ollaan ottamassa, ottamistilanteita muistellaan ja vanhoja valokuvia katsellaan.

Sivuhenkilöt palvelevat päähenkilöiden kuvausta. Mutta kos…
Uusimmat tekstit

Lokakuun 2017 suositukset

Juhani Aho: Helsinkiin (1889 SKS, 90 s).
Ahon pienoisromaani kertoo matkasta. Nuori ylioppilas Antti lähtee Kuopiosta laivalla Lappeenrantaan ja jatkaa junalla Helsinkiin. Siellä kutsuvat opintojen lisäksi opiskelutoverit sekä kaupunkielämä. Antti muuttuu jo matkan aikana toiseksi mieheksi kuin kotoa lähtiessään oli, ja rappion merkit ovat nähtävillä. Ahon teksti on hienoa. Se etenee luontevasti ja erityisesti otteessaan pitävät viihdyttävät ajan termit ja sanonnat. Kertomuksen keskivaiheilla on mielestäni liian pamflettimainen osuus fennomaniaa, mutta onneksi lopussa itse tarina on taas voimissaan.

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Katja Kallio: Yön kantaja (2017 Otava, 380 s).
Hieno yhteisökuvaus Seilin mielisairaalasaarelta 1900-luvun alkupuolelta. Yön kantaja kertoo Amandasta, joka alkeellisen ja alistavan diagnostiikan takia tulee suljetuksi tahdonvastaiseen hoitoon. Kallio on tinkimättä perehtynyt Amandan ja muiden Seilin saaren asukkaiden elämään. Hän nostaa tapahtumat päivänva…

Rosa Liksom: Everstinna

Yhden yön monologi alkaa vanhan Everstinnan vaatimattomasta mökistä, jonne palataan takaisin kertomuksen lopussa. Kaikki siinä välissä on Everstinnan elämän muistelua. Hän aloittaa lapsuudestaan vapaussodan jälkeen sekä lotta- ja suojeluskuntavuosista.

”Olin täynä lotta-aatetta ja suojeluskuntahommaa. Molemat perustu saksalaisele itealismile ja ylemmyyentunnole sekä ryssävihale ja ajatuksele, että meän tehtävä on liittää kaikki suomen kieltä puhuvat kansat Suohmeen.”

Everstinna on valkoisten suomalaisten liikemies- ja aatelissukujen oppinut ja sivistynyt jälkeläinen, joka elää ja toimii lähellä eliittiä. Sukujen tarinat kytkeytyvät kansakunnan syntyyn ja valtion itsenäistymiseen. Everstinnan äidinäiti on ollut Bobrikovin uskottu, myöhemmin Everstinnaa kutsuvat ”Lapuan mustapaiat ja vasismin taikavoimat.”

Muisteluun perustuvan kertomuksen ajalliset siirtymät ovat vikkeliä. Juuri kun Everstinna on moittinut Vihtori Kosolaa suomalaisen vasismin tyylittömyydestä, hän kuunteleekin Eversti…

Muumipappa ja minä

Oli minun vuoroni soutaa, ja Muumipappa punkesi kömpelösti perätuhdolle.
– Kirjoitit sitten muistelmasi, sanoin sillä tavalla kysyvästi, että Muumipappa jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt.
– Niin, aloitin silloin, kun kurkkuni oli pahasti kipeänä, Muumipappa muisteli. – Kai ajattelin, että jos kuolen tähän, kukaan ei tiedä merenvahasta tehdystä raitiovaunustani.
– Mikä se on?
– Et ole lukenut muistelmiani, Muumipappa tokaisi terävästi. – Kaikkien yli nelikymppisten pitäisi kirjoittaa muistelmansa, ainakin niiden, jotka ovat saaneet aikaan jotakin hyvää.
Kiristin hieman tahtia, vene kulki nopeammin ja Muumipappa sai taas juonesta kiinni.
– Minut jätettiin löytölasten kodin ovelle paperipussissa, vaikka olisin toivonut, että edes korissa.
– Millaista siellä kodissa oli?
– Suurimman osan ajasta mietin, miksi oli niin kuin oli eikä päinvastoin, Muumipappa pohti. – Ja miksi minä olin minä enkä joku muu.
– Mitä ne muut löytölapset näistä pohdinnoista tuumasivat, kysyin arkaillen ja vastausta…

Syyskuun 2017 suositukset

Mihail Bulgakov: Kohtalokkaat munat (1924-26, valinnut ja suomentanut Esa Adrian 1974, WSOY, 341 s).
Teoksen alaotsikko on Satiireja ja muistelmia ja se sisältää neljä lyhyehköä tarinaa. Niistä kuuluisin lienee Koiran sydän, mutta minuun teki suurimman vaikutuksen Kohtalokkaat munat. Molemmat ovat satiirista fantasiakirjallisuutta, kuin varhaista scifiä. Kohtalokkaissa munissa neuvostoliittolainen sovhoosituotanto ja edistysusko ajaa kananmunien tuotannon ja sitä kautta koko valtakunnan katastrofin partaalle. Myös Koiran sydän on helppo lukea pilkaksi ajan hallinnon haaveelle neuvostoihmisen luomisesta.


Yrjö Jylhä: Kiirastuli


Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (2017 S&S, suom. Ulla Lempinen, 333 s).
Britannian arvostetuimpiin aivokirurgeihin kuuluva Henry Marsh jäi eläkkeelle ja kirjoitti urastaan kirjan. Se on kiinnostava kuvaus ”vanhan koulun” kirurgin jääräpäisestä taistelusta modernia hallintoa ja tietokoneita vastaan. Marsh leikkasi urallaan tuhansia ihmisiä…

Yrjö Jylhä: Kiirastuli

Runoja sodan ja rauhan ajoilta on kokoelman alaotsikko. Se on lavea, mutta osuu sikäli paikalleen, että Yrjö Jylhän Kiirastulen runot on kirjoitettu talvisodan aikana, juuri sitä ennen ja heti jälkeen. Jotkut parhaista romaanilukukokemuksistani sijoittuvat sotaan miljöönä, mutta koska varsinkin suomalaisten sodista on kirjoitettu valtavasti, terävin kiinnostus on hiipunut. Lyriikka, erityisesti Kiirastulen tasoinen, on piristys.

Yrjö Jylhä toimi Talvisodan aikana rintamajohtotehtävissä kiivaiden taistelujen keskellä. En tunne runoilijan henkilöhistoriaa pääpiirteitä tarkemmin, joten kiinnostavaa onkin tehdä siitä tulkintoja Kiirastulen runojen kautta. Jylhästä piirtyy kuva joukkojensa kohtalot syvän henkilökohtaisesti kokevana, johtajan tehtävissä vastentahtoisesti mutta vastuullisesti toimivana miehenä.

Vaan vaikeampi on katsoa teitä, takaisin tulleita, nääntyneitä: vain puolet on jäljellä, puolet poissa, te vedätte heitä nyt ahkioissa. Ja jälkeen kaiken, minkä te koitte, yhä vielä te hym…

Elokuun 2017 suositukset

Pentti Haanpää: Noitaympyrä (kirjoitettu 1931, julkaistu 1956 Suomalaisen kirjallisuuden seura, 161 s).
Pentti Haanpään kiitelty ja kiistelty Noitaympyrä oli erinomainen lukukokemus. Tarina seuraa jätkämäisen ja varsin kriittisen Pate Teikan elämää. Noitaympyrä kertoo yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta, yksilön vapaudesta ja oikeudesta kasvuun. Rahan ja materian arvot ovat kääntöpuolella. Teikan ja kiinnostavien sivuhenkilöiden myötä Noitaympyrästä muodostuu moniääninen kuvaus loputtomasta kierteestä, johon ihminen on joutunut yhteiskunnassa.

Aino Kallas: Sudenmorsian 

Ilmari Kianto: Punainen viiva (1909 Otava, 211 s).
Todellinen yllättäjä. Ennakko-odotukseni eivät olleet korkealla ja ensisivut veivät niin syvälle Kainuun Sydänmaiden korpimaisemiin, että aloin heti kaivata toisenlaista miljöötä. Punaisesta viivasta kasvoi kuitenkin hieno tarina. Se kertoo Topista ja Riikasta äänestyskokemuksen alla; sosialidemokrateille annettava ääni oli muuttava heidän elämänsä ja päättävä tu…